MarjattaLaiho Jokainen ei ole hyvä jossakin – mutta kelpaa silti ihmiseksi.

Leikkivän ihmisen elämänvaiheet – vai elämänvalheet?

Helsingin Sanomien artikkelissa näinä päivinä koulutiensä aloittavista lapsista kysyttiin muutamalta vuonna 2011 syntyneeltä, ”mitä he odottavat tulevaisuudelta”.

Pari vastausta raottaa ainakin hivenen aikuiselle lapsen näkökulmaa elämässään eteenpäin:

”– Tulevaisuus on sitä, mitä tapahtuu, kun on aikuinen, [ihan kohta koululainen Pauliina] Salomon pohtii.”

”– Se tarkoittaa, että menee vanhemmaksi ja tulee työt, [ihan kohta koululainen Sisu] Stelander jatkaa.”

Aikuisen näkökulmaa tuo HS-juttuun mukaan Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen tutkija Laura Pouru, joka "uskoo, että luova ajattelu, empatia ja ympäristötietoisuus korostuvat tulevaisuudessa".

Kuinka hartaasti toivoisinkaan näiden lehtiartikkelin lasten – ja maailman kaikkien lasten – saavan kasvaa turvallisessa ilmapirissä ajattelemaan vapaasti ja luovasti, oppimaan olemaan pelkäämättä tosiasiaa sellaisen kauhistuttavimmassakaan ilmenemässä – jollaisia me aikuiset olemme kasanneet kosolti lastemme ja lastenlastemme havaittavaksi – ja kehittämään empatiakykyään rennossa ja kannustavassa ilmapiirissä, kokien olevansa aina arvokkaita ja hyväksyttyjä omana itsenään. Tärkeintä luulen olevan, että lapset oppisivat antamaan koskaan kiusaamatta toisille rauhan olla oma itsensä ja ilmaista avoimesti mielipiteensä mistä tahansa, siis käymään tasavertaista vuoropuhelua kaikkien kanssa – kaikesta. Ja jotta voisi kehittyä kaikesta aikaansaamastaan vastuun kantamaan pystyväksi aikuiseksi, on totuttava näkemään, ilman pelottelua ja hämmentämistä, jo alakoulussa, että asialla kuin asialla on äärimmäisen harvoin yksi puoli, tuskin monella vain kahtakaan. Asioista useimmat ovat kuin pisteitä tai palloja, niitä voi tarkastella kaikista suunnista. Kaikkien suuntien katsojia kuuluu kuunnella, kun tehdään joka suuntaan vaikuttavia ratkaisuja.

* * * * * * *

Mutta…

Elokuun 2018 Iso Numero -lehden (nro 27) artikkelissa vihreiden kansanedustaja Jani Toivolasta kerrotaan tämän kouluvierailuista: ”Hän on nähnyt, kuinka paljon on kiinni yksittäisen koulun johtamisesta. Hän tunnistaa johtamiskulttuurin jo astuessaan koulun opettajainhuoneeseen.”

Suoraan Iso Numero lainaa Jani Toivolaa:

”Jos opettajat uskaltavat hädin tuskin katsoa silmiin, niin oppilaat ovat usein samanlaisia. Toisissa kouluissa rehtori kävelee käytävällä ja oppilaat juoksevat halaamaan häntä. Se on kuva, johon jokaisen koulun tulisi pyrkiä. Isossa koulussakin tunnelma voi olla kuin mummolassa. Mutta mikään opetussuunnitelma ei takaa sitä, että yhteisö on avoin, rohkaiseva ja kohtaava.” (Sivut 18 ja 20.)

* * * * * * *

Mitä lapset näkevätkään tulevaisuudessaan?

Tulevaisuus on:

”Sitä, mitä tapahtuu, kun on aikuinen”?

”Menee vanhemmaksi ja tulee työt”?

Eikö seitsenvuotias näe välissä olevan tulevaisuutta kahdeksanvuotiaana, kymmenvuotiaana, viisitoistavuotiaana, kun saa ehkä ruveta ajamaan mopolla – kun saa liittyä yhdistyksen jäseneksi – kun pääsee rippikoulu- tai protuleirille – kun on nuori, muttei vielä aikuinen?

Entä:

Vuosi toisensa perään syntymäpäiväkakkuja aina edellistä useammilla kynttilöillä?

Pystyminen ensi vuonna hyppäämään sen leveän ojan yli, jossa eilen plutasi?

Kasvaminen ulos pieneksi jäävistä vaatteista ja uusien valitseminen?

Lelujen, urheiluvälineiden ja mielimusiikin uudistuminen?

Eikö se ole tulevaisuutta?

Onko tulevaisuus vasta siellä, missä on täyttänyt 18 vuotta? Puuttuuko näköpiiristä luonteva ja kutsuva kuva vähittäisestä kasvamisesta kooltaan isommaksi ja uusien asioiden oppimisesta, uusien taitojen omaksumisesta, erilaisten itsensä ilmaisemisen mahdollisuuksien monipuolistumisesta? Eikö kouluikään tulevalla ole käsitystä omien voimavarojensa käyttämisestä itse valitsemiinsa tavoitteisiin pyrkimiseen, sen toteuttamiseen, mikä tuntuu kiinnostavalta tässä ja nyt, mikä saattaa alkaa kiinnostaa myöhemmin lapsena, nuorena… ja sitten joskus myös aikuisena, vanhuksena? Näkyykö vain jossakin kaukana häämöttämässä ennalta määrätyn lainen aikuisuus ”töineen”? Jonkin ikävuoden saavuttamisen jälkeen, kun on mennyt vanhemmaksi, automaattisesti seuraava vääjäämättömien velvollisuuksien taakan nostaminen harteilleen?

Jos Helsingin Sanomat todella kysyi lapsilta, mitä he odottavat tulevaisuudelta, eikä mitä he odottavat aikuisuudelta, minä kysyn: onko lapsuus kadonnut tykkänään? Eikö alle puolivälissä matkallaan täysi-ikäisyyteen olevan lapsen pitäisi odottaa tulevaisuudeltaan pitkää pätkää lapsuutta, sitten nuoruutta ja vasta monien, toivottavasti antoisien vuosien kuluttua aikuisuutta töineen?

* * * * * * *

Mieleen tunkee kauhistuttava kysymys, ovatko lapset jo ennen kouluun menoa menettäneet tunteen oman itsensä ohjaksissa olemisesta? Eikö heillä ole kokemusta tomerasta seisomisesta omilla pienillä jaloillaan ja astelemisesta tahtonsa mukaiseen suuntaan, tietenkin kotinsa ja lähipiirinsä asettamissa rajoissa? Onko pois suljettuna kiinnostus vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu ihan kohta tai lapsen horisontissa realistisessa tulevaisuudessa, ensi viikonloppuna tai kun sataa lunta? Eikö lapsi koe tulevansa otetuksi mukaan suunnittelemaan perheen seuraavaa viikkoa, loma-aikaa, matkaa mummulaan tai ulkomaille? Kokeeko ekaluokkalainen lilluvansa hallitsemattomana lastuna aikuisten maailman juoksuttamassa virrassa, menevänsä kuin lihanauta karjakujaa pitkin teurastamolle – ei mitenkään henkeä vievään tai omaa olemusta lähtökohtaisesti vahingoittavaan ”teurastukseen”, mutta täysin muiden armoille ”kasvatettavaksi aikuiseksi”, sullottavaksi johonkin muottiin, josta sitten putkahtaa ”tulevaisuudessa” esiin ”valmiina”, oikean mallin mukaiseksi kovettuneena ja robotin lailla työskentelevänä tuotteena?

* * * * * * *

Juuri tuoko, että lapselle tulevaisuus – joka on aikuisuus – on jossakin muualla kuin ”minun tietoisuudessani”, ”minun kosketeltavissani”, kenties ”omalla vaikutuksellani rakennettavissa toivomakseni” tai edes muokattavissa vähän enemmän mieleisekseni, selittääkin aikuisten ihmisten käsittämättömän näköalattomuuden ja typeryyden tehdessään vakavia päätöksiä sitten, kun ovat siellä kaukana siintäneessä ”tulevaisuudessa”? Sekö estää ihmistä oikeasti kasvamasta aikuiseksi, se että on jotakin muuta kuin tietoinen tahtoja tässä ja nyt, pystyvä toimimaan aktiivisesti koko kulkemansa matkan ajan? Voiko kouluun menevä lapsi olla jo kerrassaan luovuttanut, antanut periksi sille, ettei häntä kuunnella, ettei häntä oteta tosissaan?

Siksikö mitä vaikutusvaltaisimmat ihmiset toimivat kuin infantiilisti krooniseen uhmaikään jämähtäneet kiukuttelijat ja jalkaansa maahan polkijat, suuttuvat siitä, että yksi tai toinen fakta ei sovi heidän tahtonsa mukaiseen maailmankuvaan? Senkö vuoksi ihmisyhteisöjen johtajina ei ole juuri ollenkaan persoonia, joilla olisi uskallus kohdata faktamaailma sellaisena kuin se on? Siksikö meitä vie turmioon kokonaisena eläinlajina, upeaan tieteellis-tekniseen osaamiseen kehittyneenä ihmiskuntana, vain kourallinen meitä hallitsevia laumanjohtajia, joiden mielestään ”ei kannata kuunnella dosentteja”? Sekö heidät tyhmistää, etteivät he rohkene nähdä olleensa väärässä ja muuttaa suuntaa? Eikö heillä ole mitään vastuuta tekojensa seurauksista oikeassa tulevaisuudessa, koska ovat omaan ”tulevaisuuteensa” jostakin putkesta täysin oppineina putkahtaneet?

Kuulin hiljattain kahvipöytäkeskustelussa lukioikäisten lasten vanhemman valittelevan sitä, että lukioon mentyään nuoret – puhujan havaintojen mukaan myös naapurien ja tuttavien, eikä vain oman perheen nuoret – lakkaavat ajattelemasta kriittisesti ja pohtimasta maailman asioita eri näkökulmista. He ikään kuin sitoutuvat omasta tahdostaan muitta mutkitta olemaan kyseenalaistamatta enää yhtään mitään, vaikka olisivat yläkoulussa haastaneet niin toisiaan kuin aikuisia kaikesta maan ja taivaan välillä – ja sielun syvyyksissäkin. Ammattikoululaiset taas mediatietojen ja omien havaintojeni mukaan viis veisaavat yhteiskunnallisista tapahtumista tai tendensseistä ja äänestävätkin kaikkein vähiten nuorista.

Tämä saa ihon kananlihalle: jos nuori siinä iässä, missä ennen vanhaan terästäydyttiin ottamaan selvää aikuisten maailman kommervenkeista ja ryhdyttiin usein hyvinkin aktiivisesti ja ärhäkkäästi vaikuttamaan lähipiiriin ja etsimään yhteyttä laajempiin, jopa globaaleihin virtauksiin, nykyään irrottautuu täydellisesti yhteisönsä kehityksestä ja vetäytyy yksityiselämänsä norsunluutorniin EVVK-asenteella, miten he ikinä onnistuvat ottamaan vastuullisesti hoitaakseen mielekkäitä tehtäviä? (EVVK, suomeksi ”ei vois vähempää kiinnostaa”, taitaa olla kauan sitten käytöstä jäänyt termi? Tuli tutuksi lapseni puheesta, olen pudonnut lapsenlasteni kielimaailman kelkasta.)

Toisessa keskustelussa kuulin kasvatusalan ihmisen kertovan, että moni yliopisto-opiskelija masentuu ensimmäisinä opiskeluvuosinaan, kun tajuaa, ettei maailmassa olekaan vain yksinkertaisia ja selkeitä ratkaisuja, vaan että lähes kaikki on monimutkaista ja eri tavoin tulkittavissa. ”Tästä poikki ja pinoon!” -ajattelu kuitenkin vallitsee kaikkialla, missä ei toimita deliberatiivisen demokratian periaatteella, ”diskuteerata” niin pitkään, että kaikkien tahojen tarpeet ja toiveet tulevat esille ja että päädytään ratkaisuun, jossa ketään tai mitään tahoa (esimerkiksi paikallista ekosysteemiä tai arvokasta kulttuuriperintöä), ei kohdella kestämättömällä ja epäoikeudenmukaisen turmiollisella tavalla.

* * * * * * *

Tutkija Laura Pourun käsitys, kun hän Hesarin mukaan ”uskoo, että luova ajattelu, empatia ja ympäristötietoisuus korostuvat tulevaisuudessa", on varmasti asia, johon uskoo moni muukin. Kukapa ei uskoisi? Ai niin: 1960-luvulta saakka valtaa käsissään pitäneet ihmiset kaikkialla maailmassa ovat uskoneet, ettei ympäristötietoisuutta tarvita! Luovaa ajattelua on voitu suosia, kunhan se ei ole ilmennyt ekologisesti kestävän kehityksen vaatimisena. Empatiaa koskee sama: ei saa olla empaattinen ihmisille, jotka kärsivät luonnon hävittämisestä taloudellisten intressien vuoksi, eikä varsinkaan tuotantoeläinten tarpeettomia kärsimyksiä saa vastustaa! Empatia sallitaan vain ”taloudellisen pakon” puitteissa, amebamaisesti muotoutuvana aina kulloinkin lyhytnäköisimpien voitontavoittelujen tarpeisiin – kuten ympäristönormien kiristäminen ja se luova ajattelukin.

Jokaisessa maailman maassa on ollut diktatorisesti päättämässä mänttipää tai enemmistönä – sikäli kuin jonkinlaisella demokraattisella enemmistösysteemillä on ratkaisuja tehty – päättämässä mänttipäiden klikki, jolle "tosiasia" ilmiönä ei merkitse mitään, vaan on muka yksi tasavertainen valittavana oleva asia "vaihtoehtoisten faktojen" rinnalla. Hihasta on kuka vain tärkeään asemaan kohonnut saanut vedellä mitä tahansa mielikuvituksellisia valheita, joilla on pystynyt "perustelemaan" täysin todellisuudesta irrallaan kulkevalla päättelyketjulla haluamansa tavoitteen ja voinut näin vapaasti kiihdyttää ilmastonmuutosta ja muita luonnon tuhoprosesseja. Aivan surutta on valehdeltu, että ympäristöä turvaavien ratkaisujen tekeminen olisi järjettömän kallista, pysäyttäisi talouskasvun ja saattaisi koko maan hirvittävään köyhyyteen ja kurjuuteen. Ja tämä on tehty kerran toisensa jälkeen jokaisessa maailman valtiossa! Hesarin jutun lapsilla on edessään näillä päätöksillä tärvellyn ekosysteemin nyt ja lähitulevaisuudessa esittämien jättimäisten laskujen maksaminen: kustannusten, joista olisi selvitty ajoissa reagoimalla murto-osalla siitä rahallisesta panoksesta, minkä ne nyt vaativat. Jos ongelmat ylipäänsä ovat enää ratkaistavissa...

Melkein vain sattumalta on joskus jossakin tehty välillä fiksuja ratkaisuja, kun on silloin tällöin otettu todesta tutkijoiden varoitukset yksittäisten vaarallisten päästöjen rajoittamisen tärkeydestä. Niissä hankkeissa on saatu aikaan paljon hyvää. Mutta aivan riittämättömän hitaasti on "vetoketjusysteemillä" siirrytty yhdessä maassa tai maaryhmässä pikkuinen askel eteenpäin rajoitetussa kemiallisen, fysikaalisen tai muun syy–seurausketjun saattamisessa kestävämmälle tasolle, ja sitten ovat muut maat tulleet vikisten perässä. Kokonaisuudesta ei ole piitattu ennen Pariisin ilmastokokousta joulukuussa 2015. Piitattaneenko nytkään, kun Pariisin päätökset olisi vihdoin oikeasti pantava toimeen? Ja niille tarvitaan pikaisesti päästöjä tiukentavaa jatkoa luonnonsysteemin pelastamiseksi. Sen ekosysteemin, johon kuulumme.

* * * * * * *

Asiantuntijoiden esiin nostamien todellisuuden faktojen virta on valunut vuosikymmeniä kuin vesi hanhen selästä ohi valta-asemassa olleiden johtajiemme tietoisuuden. Kyllä he siellä korkealla vallankahvoja väännellessään ovat pystyneet ajattelemaan yhtä loogisesti kuin kadunmieskin, ei se siitä ole ollut kiinni. He ovat vakain tuumin ja tietoisesti harkiten halunneet turmella kotiplaneettamme ekosysteemin. He ovat tahtoneet, ja tahtovat edelleen, estää elämästä elämäänsä loppuun itselleen biologisesti erittäin hyvin sopivissa olosuhteissa, fyysisesti miellyttävässä elinympäristössä, näitä Hesarin haastattelemia lapsia – kaikkien muiden ihmiskunnan jäsenten ja lukuisien miljardien toisten eläinlajien yksilöiden ohella. Miten ihmisen rationaalinen ajattelu on voinut taipua niin vääristyneille mutkille? Miksi heillä on ollut näin pahat mielessä?

Luonnon kierokulun tärvelemisen ohella samat päättäjät ovat yleensä pyrkineet järjestelmällisesti hävittämään kulttuuriyhteisöistämme ”luovan ajattelun ja empatian”. Lähes kaikkialla maapalolla, eikä vähiten Suomessa, julkisen sektorin "supistamispakon" nimissä suurelta osalta kansalaisia typistetään jatkuvasti arkisia mahdollisuuksia tulla toimeen kohtuullisella työnteolla, eläkkeellä tai sosiaalituilla. Ylhäältä käsin valtiojohto lietsoo pelottavia "viholliskuvia", maalailee kuvitteellisten ulkoisten uhkaajien tai sisäisten "anarkistien", "yhteiskuntaa hajottavien voimien" (tavallisimmin ympäristö- ja ihmisoikeusaktivistien), aiheuttamaa "vaaraa", jonka vuoksi normaaleja kansalaisoikeuksia aletaan kaventaa. Eri ”kansanryhmiä” kiihotetaan toisiaan vastaan ministereiden levitellessä käsiään, ettei nyt voida parantaa sen tai tuon ihmisryhmän hintakehityksestä jälkeenjääneitä – kaikkien myöntäessä sen seikan – etuuksia, koska tämä toinen porukka on vaatinut itselleen jotain ”liiallista”: jos eläkkeitä nostetaan, se on poissa syöpähoidoista, jos työttömille annetaan palveluja, varhaiskasvatus kärsii jne.

Yksinkertaisimmankin logiikan mukaan on selvää, että jokaiselle kuuluu se, mitä vaatimattomaan elämiseen tarvitaan, eikä 2000-luvun Suomella ole mitään vaikeuksia sitä jokaiselle taata. Monilla muilla mailla on, ja sitä pahentaa suomalaisten vetäytyminen tekemästä osuuttaan kehitysyhteistyössä ja erityisesti köyhien maiden ympäristönhuollossa. Turvapaikanhakijoiden lisääntyminen ei johdu Suomen ”houkuttelevuudesta” pakomaana, vaan yhteisen ”länsimaisen” välinpitämättömyytemme aiheuttamasta työntövoimasta pois kelvottomista oloista kotona.

Edellä lueteltuihin toimiin ja muuhun valtiojohdon kansalaisia halventavaan ja syrjäyttävään suhtautumiseen loppuu innovaatioita ”luova ajattelu" niin yrityselämässä – missä se juuri olisi tuiki tärkeä tuotannontekijä teknisen robotisaatio- ja digitalisaatiomurroksen keskellä – kuin henkisen pääoman "tuotannon", koko sivistysperustamme, taiteen, tieteen ja inhimillisen vuorovaikutuksen jatkuvan jalostamisen piirissä.

* * * * * * *

"Heillä", päättäjillämme, lienee pahat mielessä tästä eteenpäinkin, sikäli kuin samat naamat äänestetään jatkamaan tuhotöitään – nuo vaihtoehdotonta "välttämättömyyden politiikkaa" tekevät, faktansietokyvyttömät, yhteiskuntarauhaa järkyttämättömät "kunnon ihmiset". "He" puhuvat itseään mainostaessaan täysin päinvastaista kuin mitä aikovat tehdä. Räikeä suomalainen esimerkki poliittisen epäluotettavuuden ilmentymästä on vuoden 2015 eduskuntavaalien #koulutuslupaus. Samalla metodilla tapahtuu koko ajan muutakin sietämätöntä tärvelemistä yhteisöelämällemme, kotimaallemme ja kotiplaneetallemme.

Me voimme muuttaa maailman. Me voimme harkita arkisia ostoksiamme, sanojamme ja suhtautumistamme elinpiirimme kaikkiin ilmiöihin. Me aikuiset olemme velvollisia antamaan lapsille tilaa olla lapsia, leikkiä, nauraa ja iloita, että he voivat olla aikuisinakin ystävällisiä, ymmärtäväisiä ja leikkiviä ihmisiä – toisilleen kuuroina sotivien aikuisten sijasta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Toimituksen poiminnat