*

MarjattaLaiho Jokainen ei ole hyvä jossakin – mutta kelpaa silti ihmiseksi.

Minä myös olen saaliseläin – vapaata riistaa

#Metoo

Viisivuotiaina karkasimme luvalliselta muutaman korttelin alueelta, jolla ei tarvinnut ylittää muuta tietä kuin asuintalojen pihoihin menevä. Menimme ison kadun reunaan, katsoimme tarkkaan molempiin suuntiin, epäröimme ja katsoimme uudestaan. Sitten ryntäsimme tytöissä toiselle puolelle. Seisoimme vähän aikaa siellä suojatien reunassa, kunnes taas autottomalla hetkellä palasimme takaisin ”turva-alueelle”.

Vuonna 1958 autoliikenne ei ollut kovin vilkasta Järvenpään kauppalan keskustassa, ja oli vielä vuosikausia sen ensimmäisen pääkadun asfaltointiin. Tulimme kotipihaan jatkamaan leikkejä. Myöhemmin kotona isä ja äiti pitivät minulle ankaran puhuttelun. Naapurin setä oli käynyt kertomassa nähneensä kaksi talon pikkutyttöä kadun väärällä puolella. Mekin olimme nähneet hänet, mutta koska hän meni menojaan tien toista laitaa meistä piittaamatta, luulimme, ettei hän ollut huomannut meitä. Jo silloin aloin ihmetellä, miksei se aikuinen setä tullut torumaan meitä lapsia ja huolehtinut, että pääsisimme turvallisesti takaisin kotinurkille. Kanteli vain vanhemmille. En tullut tietämään, saiko toinen tyttö samanmoiset moitteet.

Kurittomia pikkuneitejä ei kukaan ahdistellut – ennen vanhempien aiheellista nuhtelua. Varmaan jo tuolloin olin oppinut tietämään, että kun tultiin asemanmäkeä alas junamatkalta, tien poskessa lorvaili juoppojengi, joka saattoi huudella rumia ohikulkijoille. Kerran pahalta haiseva setä astui meitä kohti ja tahtoi silittää tukkaani. Vanhempani astuivat väliin ja tempaisivat minut suojaansa, niin että miehen sormenpäät ehtivät vain hipaista hiuksiani. Inhon väristyksen muisto elää silti vahvana mielessäni. Samaa tehtiin omalle tyttärelleni – ja hänen lapsilleen. Suomalaisen viinaveljeskunnan katkeamaton perinne? Kun sain kulkea yksin junalla, osasin aina ottaa spurtin kännikalojen ohi ja säästyin käsiksi käymiseltä. Huutelut olivat mitä moninaisimpia.

* * *

Vietin kesälomani mummulassa Tuusulan Jokelan kylässä, kymmenen minuutin junamatkan päässä kotoa. Kerran 12-vuotiaana menin uimaan Jokelan lammelle kivenheiton päähän koulusta, jossa kouluampuja surmasi kahdeksan oppilasta ja opettajaa sekä itsensä syksyllä 2007. Lammesta käytettiin yleisemmin nimeä Kuolemankuoppa, joskus siihen hukkuneiden lasten muistoksi. Kun olin vasta päässyt veteen, muut uimassa olevat tytöt ryntäsivät sieltä hiekkarannalle ja varoittivat minuakin paikalle tulleesta isosta pojasta. Uimahoususilleen riisuutuvia poikia oli kolme tai neljä, mutta tytöt nimesivät vain yhden varottavaksi. En tuntenut 14–15-vuotiaita kavereita, ja ajattelin, etteivät he nyt sentään kai yrittäisi hukuttaa uimassa olijaa, enkä noussut vedestä. Päätin vain varalta uida niin matalassa, että jalat ottavat pohjaan.

Pojat tulivat veteen ja uiskentelivat sopivalla, ei häiritsevällä etäisyydellä minusta. Se kammottu jätkä kääntyi yhtäkkiä minuun päin, kun uin sammakkoa, ja sukelsi alleni. Luulin hänen aikovan käyttää minua apuna sukellusharjoituksessaan ja sujahtaa alitseni, enkä säikähtänyt. Sankari sukelsikin altani, mutta mennessään hän työnsi kätensä haaroväliini ja kouri sieltä sormillaan. Säntäsin vauhkona rannalle. Sinä kesänä taisin sitten käydä uimassa vain parin kilometrin päässä olevalla toisella lammikolla, savikuopalla nimeltä Saffari. Minut valtaa likaisen tahmainen tuntemus edelleen muistaessani aggressiivisen toisen sukupuolen edustajan sormien kosketusta uimapukuni ulkopuoleen sieltä, mistä ei ollut lupa.

Uima-ahdistelu ei ehkä ollut ensimmäinen kokemani varsinainen seksuaalinen häirintä. Kaduillakin eri-ikäiset miehet alkoivat kähmiä minua ollessani 12-vuotias. Järjestelmällisen seksuaalisen väkivallan uhriksi jouduin 13-vuotiaana, kun olin muuttanut asumaan leskeksi jääneen mummini luokse Jokelaan. Lähellä asuva alkoholiongelmainen mies tuntui suorastaan kyttäävän minua, kun astelin muutaman sadan metrin matkaa kyliltä tai rautatieasemalta mummulaan. Hän yritti halata ja lääppiä, vakuutti haluavansa mennä kanssani naimisiin. Mummi tiesi kertoa, että äijällä oli vaimo ja liuta lapsia kotonaan.

En voinut ymmärtää, että joku nainen voi elää sellaisen hyypiön kanssa, mennä sänkyyn hänen viereensä. Kuinka lapsia saattoi syntyä yhä lisää perheeseen? Käsittämättömintä minusta oli, että omat aikuiseni viittasivat kintaalla ahdistelulleni. Kerroin vanhemmille ja mummille ”kosiomiehestä” odottaen empatiaa ja kanssasuuttumusta. Kysyin isältä, voisiko hän mennä sanomaan sille tyypille, ettei aikuisen sovi tehdä sillä lailla lapsen ikäiselle. Isä ynähti jotain epämääräistä ikään kuin ottamatta kantaa koko asiaan. Mummi, joka oli varsin tomera nainen, huitaisi häirintäni sivuun kuin itsestäänselvyytenä, jota nyt ilman muuta tapahtuu, naiselle. Hän oli syntynyt kohta Minna Canthin kuoltua 1800-luvun lopulla. Koin läheisteni ilmaisevan minulle suoraan, että mitäs tyttö kuljet kaverittomana yksin ja olet vammainen, etkä pysty juoksemaan tarpeeksi nopeasti karkuun...

En tiedä, joutuiko kähmijä-äijä laitokseen vai mihin, mutta se alentava kujanjuoksuni jatkui vain parin vuoden ajan. Kaikkialla muuallakin tuli tuhkatiheästi vastaan ivahuutoja ja häirintää. Eikä Suomessa 1960-luvulla juuri ulkomaalaistaustaiselta näyttäviä liikkunut.

* * *

Nuoruusaikoinani tuntui kuitenkin aivan turvalliselta kulkea liftaamalla pitkin maata. Kerran matkatessani kahden nuoren miehen kanssa pakettiauton etupenkillä Turusta Porin suuntaan heitettiin ronskiakin herjaa ja naurettiin makeasti. Ykskaks keskipaikalla istuja löi kämmenensä toiselle rinnalleni ja rutisti. Riuhdoin itseni irti ja vetäydyin ovea kohti. Koin sulkeutuvani kuin simpukka. Olin luullut juttelevani kahden kivan kaverin kanssa niitä näitä heidän tarjottuaan ystävällisesti kyydin. Eikä ollut siihen asti ollut rajaa, kuinka pitkälle lähisuhteeseen saattaisin sopivan tilaisuuden sattuessa jommankumman kanssa mennä – jos he olisivat kohdelleet minua ihmisarvoisesti.

Huoltoasemalle tankkaamaan poikettaessa en lähtenyt mukaan kahville, enkä kysynyt, olisivatko herrasmiehet tarjonneet. Painelin tien poskeen nostamaan peukaloani jatkomatkaa varten, vähän entistä enemmän varuillani ja sivistyneempää kyytijää toivoen. Joillakin myöhemmillä liftausreissuilla sattui pelottavampaakin, mutta selvisin onneksi naarmuitta eroon ikävästä seurasta.

Perheen perustamisen ja lapsen kanssa kuljettujen vuosien aikana sain olla enemmän rauhassa katuhäirinnältä, mutta joskus yksin liikkuessani kuulin kyllä entisenlaista haukkumista ja kohtasin fyysistäkin koskemattomuuden loukkaamista. Kun nivelrikkoni eteni ja onnuin vuosi vuodelta pahemmin, myös häirintä ja huutelu lisääntyivät. Arvonimet ”huora” ja ”ämmä” saivat rinnalleen ”invalidin” ja ”linkuttajan”. Niin nuoret pojanviikarit kuin kaikenikäiset humalaiset herrasmiehet kulkivat nauraa räkättäen rinnallani matkien könkkäämistäni. Päihtyneenä hoipertelijasta oli kai kivaa kokeilla, menenkö nurin, kun vähän kädellä tökkäisee. Menen minä.  Ehkä tulee vielä aika, jolloin joku isänmaallisuuttaan tyrkkää pyörätuolini junan alle kestävyysvajeen vähentämiseksi.

* * *

Sanallinen ja lievä käsiksi käyminen jatkui noin siihen asti, että olin viisikymppinen, ilmeten useimmilla kerroilla, kun liikuin illansuussa tai myöhempään kaupunkitilassa. Sen omituinen väheneminen ja lähes lakkaaminen ei tapahtunut suoranaisesti joutuessani ottamaan liikkumisapuvälineitä käyttööni 1990-luvun lopulla, ja se tapahtui kuitenkin ennen muuttamistani pois ravintolakeskittymän vierestä vuonna 2005.

Tapahtuiko juuri vuosituhannen vaihteessa jokin muutos suomalaisessa mielenmaisemassa? Kotimaahamme – ainakin pääkaupunkiseudulle – oli tuolloin jo asettunut asumaan merkittävä määrä ei-suomalaissyntyiseltä näyttäviä ihmisiä. Kaappasikohan katupartioijien ”isänmaallinen kansanrintama” nämä ”muukalaiset” sijaissyyllisiksi? Johtiko se siihen, että suomalaissyntyiset miehet alkoivat oikeasti vältellä naisten ahdistelua? Eihän vaikuttaisi kovin uskottavalta, jos samat jätkät irvailisivat ja lääppisivät tuntemattomia maannaisiaan kadulla ollessaan pelkästään suomalaisten seurassa ja sitten alkaisivat urheasti ”puolustaa” häirintänsä kohteita, kun näköpiiriin astelisi ulkomaalaisen näköistä miesväkeä.

Oli syy mikä tahansa, on hyvä jos naisten turvallisuus on parantunut. Kunhan se ei merkitse joidenkin muiden turvattomuuden lisääntymistä! Olen nähnyt kuvottavia tilanteita, joissa suomalainen ”tavismies” alkaa väkivaltaisia eleitä tehden huoritella tai syytellä mielettömästi huntuun sonnustautunutta tai muuten vierasmaalaiselta vaikuttavaa naista julkisella paikalla tai kulkuneuvossa. Usein aggressioita suunnataan myös – tai jopa nimenomaan – rattaissa istuviin pieniin lapsiin. Olen myös kokenut, että urhoollinen ”suomalaisnaisten puolustaja” vaikenee helposti ja häipyy häntä koipien välissä, jos häneltä vain ystävällisesti ja asiallisesti kysyy perusteluja väitteilleen. Siihen toimintaan toivoisin maanmiehiltäni löytyvän reippaasti rohkeutta.

Kirjailija Minna Canthkin toivoi toki aikoinaan ”naisrauhaa”. Ei hän sitä halunnut saada suomalaissisarilleen joidenkin ”toisten” naisten turvaa rajoittamalla ja lapsia pelottelemalla. Etelä-Suomen Sanomat haastatteli tammikuussa 2016 Canth-tutkija Minna Maijalaa, joka sanoi: ”1800-luvun lopulla jokainen nainen, joka liikkui yksin ulkona etenkin hämärällä, asettui alttiiksi julkeille ehdotuksille ja väkivallan uhalle. Canthin elinaikana, eli 1800-luvulla, naiset eivät saaneet kulkea ilman saattajaa. [– –] Tämä johtui kaksinaismoralismista, miehelle annettiin enemmän vapauksia kuin naiselle. Jos nainen rikkoi näitä sääntöjä ja liikkui ulkona sopimattomaan aikaan, ei ollut ajan käsityksen mukaan miehen vika, jos hän ’vietteli’ naisen.”

Ja kuinka Suomessa joskus paheksuttiinkaan autoa ajavaa naista!

Minna Maijala toteaa: ”Meillä on ollut maailman parasta suhtautumista naisiin.”
Ei mennä taaksepäin, ei eriytetä suhtautumista niihin ja näihin naisiin, miehiin, lapsiin, vanhuksiin, vaivaisiin, työtä paahtaviin tai työstä pois heitettyihin. Parannetaan edelleen suhtautumistamme, kohdataan toisemme ihmisarvoisina yksilöinä, pilkkaamatta, uhkaamatta ja rajoittamatta toistemme tilaa olla omana itsenään!

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat