*

MarjattaLaiho Jokainen ei ole hyvä jossakin – mutta kelpaa silti ihmiseksi.

Astuin hissiin ja oivalsin Muhammed-pilakuvaraivon

  • Astuin hissiin ja oivalsin Muhammed-pilakuvaraivon

Metro oli juuri mennyt, eikä mitään kiirettä seuraavalle, ja hissikin oli valmiiksi kohdalla. Ovien siirryttyä sivuun edestäni en pystynyt työntämään potkurollaattoriani lattialla lojuvan Voima-lehden päälle. Kurvailin tarkasti pyörät sen vierestä. En ajatellut hissin lähtiessä liikkeelle tekeväni laituritasolla muuta kuin tyrkkiväni vammaisajoneuvon varovasti ulos niin, etteivät sen pyörät edelleenkään kulkisi lehden kansikuvatyttönä olevan presidentti Tarja Halosen kasvojen yli ja etten itsekään niitä tallaisi.

Voiman kannelle oli roiskunut likatahroja ja se oli vähän revennyt. Yksi tuhansista ilmaislehdistä Helsingin jakelutelineissä. Mitä siitä? Uusia oli saatavissa pilvin pimein!

Tuntui mahdottomalta jättää lehti seuraavien tulijoiden tallottavaksi. Kurkotin seinän vaakatangosta kiinni pitäen lattialle, mutten ulottunut lehteen. Työnsin aviisin jalalla osittain pystyyn hissin seinää vasten, ja yletyin nappaamaan sen käteeni. Metrolaiturilla ei ole lehtien keräyssäiliöitä. Käänsin puhtaan sisäosan lehdestä päällimmäiseksi ja panin sen kassiini.

Vammaisuudestani johtuen muutaman sekunnin sijasta pari minuuttia kestäneen minidraaman aikana mielessäni oli risteillyt ajatuksia tanskalaisen Jyllands-Posten- päivälehden Profeetta Muhammadista julkaisemien pilapiirrosten nostattamissa mielenosoituksissa ja väkivaltaisissa vastareaktioissa kuolleista, tuhansista tavallisista muslimeista marssimassa länsimaista uskonrauhansa loukkausta vastaan, heidän aidoista syvistä tunteistaan ja siitä, kuinka kaikkivaltiaaseen Jumalaan luottava voi ylipäänsä mieltää kenenkään vähäpätöisen pikkuihmisen, vääräuskoisenkaan, irvailun pystyvän hetkauttamaan sellaista mahtavaa, ainoaa ja kyseenalaistamattomasti olemassa olevaa Jumalaa tai hänen paratiisissa elävää Pyhää Profeettaansa.

Jos minä, kuvia kumartamaton, omapäinen ja uppiniskainen kansalainen, tunnen jotain noin voimakasta vain rehellisesti kunnioittamani valtio- – -miehenkö? Onko korrektia sanoa valtionainen? Siis suuresti arvostamani valtionjohtajan kuvan ruttaantumisesta hissin lattialle, miten minun pitäisikään pystyä ymmärtämään ihmisiä, jotka on opetettu osoittamaan sanoin, elein ja teoin alamaista kunnioitusta kaikkea uskontoonsa liittyvää ”pyhää” kohtaan? Pitäisikö? Miten toisten ihmisten tositunteet ylipäänsä pitäisi aina osata ottaa huomioon?

_ _ _ _ _

 

Mietin myös, olisivatko tunteeni kuohahtaneet samoin, jos kuraantuneessa Voiman kannessa olisi ollut presidentti Martti Ahtisaari tai hiljattain edesmennyt presidentti Mauno Koivisto. Eivät niin voimallisesti, mutta pahaa olisi tehnyt. Entä Urho Kekkosen naama? Sehän on jo mihin tahansa käyttöön sopiva ”muinaishistoriallinen” meemi. Vähän kuin uusihannoinnin kohteeksi kohonnut Josif Stalin Venäjällä. Kummankaan todellisia ominaisuuksia tai tekoja ei tarvinne tuntea kovinkaan tarkkaan ottaakseen ylleen vanhan sankarin kuvalla varustetun t-paidan? En silti olisi tahtonut mennä tuollaisen luonnollista kokoa suuremman Urkin kasvokuvan yli pölyisin kumipyörin ja kengänpohjin.

Miksi reagoin niin rajusti? Pelkkää paperia lattialla. Suomen presidenteistä on sopinut vitsailla ja piirtää pilakuvia koko elämäni ajan. Jo lapsena kuulin myös tuhmia Kekkos-kaskuja, hänen 25-vuotisen presidenttiytensä alkupuolella. Huhujen mukaan Urkki nauroi itse makeasti ronskeimmillekin jutuille. Muutaman kerran näin UKK:n kaljun livenä joissakin yleisötilaisuuksissa, kerran Helsingin Kauppatorin kahvilassa – ja kiersin silloin kauempaa toiselle torikujalle. Vitsien lisäksi nauratti vuosikymmeniä uutisointi Kekkosen hiihtoretkistä ja upeista kalansaaliista Neuvostoliiton johdon kanssa heidän Suomen vierailuillaan. Ei terveellisessä liikunnassa mitään vikaa tietenkään ole, mutta korostetun perinpohjainen kuvakerronta Kekkosen siitä puolesta vaikuttaa näin jälkikäteen entistäkin hölmömmältä, kun sitä väistämättä vertaa nykyiseen naapurin valtionpäähän, tiikereitä ja gepardeja tottuneesti käsittelevään presidentti Vladimir Putiniin.

Mauno Koiviston otsakiehkura oli Hesarin pilapiirtäjä Karin lyömä leima ensimmäiseen ”Kekkosen jälkeiseen” Suomen presidenttiin, tuttu eikä niin ilkeä tunniste, joka ei vähentänyt kansan tuntemaa kunnioitusta presidenttiinsä. Martti Ahtisaaren otsassa presidenttikauden alussa vuonna 1994 ollut laastari otettiin pilkkakäyttöön hyvin ikävän oloisesti. Vastaavasta ei ollut tietoakaan, kun pääministeri Jyrki Katainen löi otsansa vuonna 2012. Hänestä sitten leviteltiinkin muuten jo kaulankatkaisukuvia somessa. Se oli minusta kuvottavaa, vaikka allekirjoitinkin kaikki rationaalisesti esitetyt haukut Kataisesta.

”Koivisto oli meidän sukupolvemme presidentti”, sanoi veljeni istuessamme Manun hautajaispäivän iltana muistoviinilasien äärellä ravintolassa. Saimme ensi kertaa äänestää presidentinvaaleissa oikeasti vaikuttaen, kun oli muitakin ehdokkaita – vaikka Koiviston valinta presidentiksi vuonna 1982 näytti ennalta yhtä varmalta kuin Sauli Niinistön vuonna 2012. Urho Kekkosen ympärilleen luoman mentaalisen suojakuplan vaikutus kai määritteli edelleen vahvasti tasavallan presidentin mediakohtelua ”Koiviston kaudella”.

Martti Ahtisaari tuli ”politiikan ulkopuolelta”, kansalle aika tuntemattomana, valtakunnan huipulle. Ihmettelin mediassa esiintyvää kaunaa istuvaa presidenttiä kohtaan. Oliko se epäoikeutettua katkeruutta siitä, että joku tuli viemään ”kunnon” poliitikon nenän edestä presidentinistuimen vai Kekkosen aikaisen, yksituumaisesti hyväksytyn yltiökunnioittavuuden ja valtionpäätä loukkaamattoman raportoinnin jälkeinen viivästynyt ”normaalin” kriittisyyden purkaus?  

Tarja Halonen oli minun presidenttini. Hän on toki edelleen ”naiseni maailmalla”, täyden luottamukseni saavuttanut vaikutusvaltainen toimija ihmiskunnan paremman elämän puolesta. Sellaiseksi koen myös Martti Ahtisaaren, mutten yhtä suurella tunteen palolla. Mauno Koivistoakin muistelen suurella lämmöllä.

Kekkosen jälkeinen tunne vasta alkaneesta oikeasta kansalaisuudesta oli kuin koiralla, joka vapautuu kuristuspannasta kirmailemaan normaalin demokratian Flexi-kelataluttimessa. Vaikken kaikissa viidessä seuraavassa presidentinvaalissa äänestänytkään ensimmäisellä kierroksella lopulta valituksi tullutta presidenttiä, hän oli kuitenkin valintani toisella kierroksella – vain kerran pohdituttavana, vuonna 1994 Elisabeth Rehnin ollessa Ahtisaaren vaihtoehtona.

_ _ _ _ _

 

Tarja Halosen toisen presidenttikauden lähestyessä loppuaan tajusin, miten suurenmoista oli ollut saada nauttia viisi presidenttikautta, 30 vuotta, yli puolet siihenastisesta elämästäni, kotimaani valtionpäämiehenä ”minun presidentistäni”, joka ei herättänyt minkäänlaisia epäilyksiä, etteikö hän pyrkisi edistämään rehellisesti rauhan ja ihmisarvon asiaa. En voi mitenkään perustellusti valittaa, että se putki välillä katkesi. Ja siis: edistihän Kekkonen rauhaa, ETYK 1975 ja kaikki! Enkä näe presidentti Sauli Niinistönkään lietsovan sotaa. Enkä näe hänen pitävän ihmisarvoa jokaiselle ihmiselle kuuluvana ominaisuutena. Sellaisen illuusion Koivisto, Ahtisaari ja Halonen loivat. Heidän alamaisenaan oli turvallista elää.

Silti olen nähnyt sekä Koivistosta että Ahtisaaresta liikkuvan tietoja heidän toimimisestaan presidenttiaikanaan rahavallan pönkittämiseksi Suomessa heikoimmistakin kansalaisista huolehtivan hyvinvointiyhteiskunnan kustannuksella, Halosesta en. En tunne varmaa totuutta, kaikki kolme ovat olleet kelpo presidenttejä – kuten Paasikivi, Kekkonen ja nykyinenkin, kaikki elinaikani presidentit. Ainakin verrattuna koko maailman presidentteihin, joiden joukossa on joukkomurhauttajia ja valtion kassasta itsensä upporikkaaksi kähveltäviä. Suomen presidentti ei voi muodollisesti paljonkaan vaikuttaa sisäpoliittisiin päätöksiin, maan käytännön managerointi on hallituksen asia. Arvovaikuttamisessakin on oltava aika lailla kieli keskellä suuta.

_ _ _ _ _

 

Maaliskuun loppupuolella 2012 kuljin aurinkoisena arkiaamuna potkupyörällä Senaatintorin kulmasta kulmaan ja jatkoin matkaani Aleksanterinkatua pitkin kohti Katajanokalla järjestettävää seminaaria. Tullessani presidentinlinnan kohdalle koin yllätyksekseni voimakkaan tunnetilan. Tai pikemminkin en tuntenut. Jokin oli toisin kuin muutamaa viikkoa aikaisemmin. Ei presidentinlinnan seinä kylmää hohkannut. Tai no, juuri sen se taisi tehdä, konkreettisesti ja fyysisesti, varhaiskevään auringon jo lämmitettyä mukavasti ilmaa.  Henkisesti en kokenut kohtaavani kylmää hyökyä kiviseinästä, vaan tunsin vain palatun vanhaan ja tuttuun, haaleaan ja värittömään: oli ihan samanlaista kuin jos presidentinlinnassa olisi istunut Urho Kekkonen.

Silloin vasta ymmärsin, että kahdentoista vuoden ajan oli sama rakennus tuntunut minusta mökin sydänmuurilta, joka levitti lämpöä joka nurkkaan. Olin nauttinut mukavasta olosta mitään murehtimatta. Parin edellisen linnan isännän aikanakin talo oli ollut minulle läheisempi kuin Kekkosen sieltä työskennellessä, turvallinen lämpöpatteri, ei vain yhtä henkilökohtaisesti oman ja niin varmasti minun arvojeni mukaisesti asioita hoitavan johtajan hallussa oleva hallintorakenteen osa kuin Halosen kaudella. Nyt tulipesä oli jäähtynyt tavanomaiseen, vähäpätöisessä kansalaisessa ”protokollan mukaista” kunnioitusta herättävään asiallisuuteensa. Valtakunnassa kaikki hyvin. Tarja Halonen, joka oli kannatellut vahvoilla ihmisoikeushartioillaan koko kansakuntaa oikeudenmukaisuuden uskossa, oli muualla kuin Suomen valtiohierarkiassa. Lämpö säteili sieltä jostakin, ei enää presidentinlinnasta tai Kultarannasta. Ja kai toinen puoli kansasta oli huokaissut helpotuksesta, että lopulta päästiin siitä ihmisoikeushörhöpresidentistä ja saatiin tilalle turhia tunteellisuuksia esittämätön patsas kansakunnan kaapin päälle.

Kolmeen vuosikymmeneen en ollut tuntenut olevani kotimaani valtionpäämiehen mielessä keskitysleirivanki matkalla kaasukammioon, ja vasta Juha Sipilän hallituskaudella noin rankka tunnetila on muodostunutkin. Kun presidenttikään ei muuta sano. Ylen Elävässä arkistossa on presidentti Ahtisaaren ensimmäinen uudenvuodenpuhe 1995. Sen lopussa hän kiittää kaikkia suomalaisia vuoden aikana tehdystä tärkeästä työstä Suomen hyväksi, toivoo saman jatkuvan entisellä innolla alkavana vuonna ja toivottaa hyvää uutta vuotta.

Kun kuuntelin puheen sattumalta syksyllä 2016, muistin sen tunteen, jonka koin suoraa tv-lähetystä katsoessani 1.1.1995 (? enpä löytänytkään etsiessäni kyseistä kohtaa puheesta – Ahtisaaren äänen muistan). Mielessäni muljahti. Mitä minä muka olen tehnyt? Ihan vain tavallista palkkatyötäni ja muuten sählännyt mitä milloinkin! Ei, en minä ansaitse presidentin kiitoksia, ne kuuluvat vain paremmin ansioituneille, minua kyvykkäämmille, sellaisille, joilla on ollut jotain kunnon annettavaa maalle ja muille ihmisille. Ja mielenpohjalle asettui vilpitön halu petrata uuden vuoden aikana, yrittää antaa vähän enemmän ja vähän useammin parastaan, eikä räpytellä sipi maata viistäen hädin tuskin välttämättömästä selviytyen.  En uskalla väittää, että olisin onnistunut sen koommin yhtään ansiokkaammin arkiaherruksessani, mutta yhä tuo yksi lausahdus nostaa mieltä ylevämmäksi, kun on tullut maansa presidentin noteeraamaksi.

_ _ _ _ _

 

Presidentti voi sanoa – tietysti myös, vaikkei tarkoittaisikaan – että kaikki maassa elävät ovat yhdenvertaisia ihmisinä. Sitä en presidentti Niinistön suusta ole huomannut kuulleeni. Olen kuullut, että ”syrjäytymisen” vähentäminen on hänen tärkeä hankkeensa. On näköjään syrjäytymisensä itse valitsevia pahiksia, joita käsitellään ulkoapäin syrjäytymättömien toimin. Ei se tee yhteen hiileen puhaltavaa, tuottavasti työskentelevää kansaa, että jotkut ovat lähtökohtaisesti vähemmän tasa-arvoisia kuin toiset. Se on arvovalinta.

Monissa muissa maissa valitaan arvot vielä paljon alhaisemmin ja inhimillisesti kestämättömämmin kriteerein kuin Suomessa.

Skannauksen jälkeen laitoin Voima-lehden 6/2017 sekapaperin keräyslaatikkoon.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat