*

MarjattaLaiho Jokainen ei ole hyvä jossakin – mutta kelpaa silti ihmiseksi.

Avoin synttärikortti Pekka Haavistolle

Onneksi olkoon tänään 59-vuotissyntymäpäivänäsi, Pekka!

Sinulla ei ole nyt pyöreä vuosipäivä, mutta meillä kahdella, Sinulla ja minulla, on – parikin! Tänä keväänä tulet olleeksi osana elämääni 40 vuotta. Enimmän aikaa olet saanut olla autuaan tietämätön siitä. Ja voit olla edelleenkin, jos jätät lukematta seuraavan tarinan ”yhteisestä taipaleestamme”.

1970-luku

En muista tarkkaan, milloin ja mistä mediasta huomasin, että joku nuorimies oli kirjoittanut interrail-junareissujensa pohjalta opaskirjan muille reilaajille. Ainakaan ei ollut kyse liikkuvasta kuvasta, joten tietolähde oli joko radio tai printtilehti. Kirjoittaja oli jo vuotta aiemmin 18-vuotiaana julkaissut ensimmäisen laitoksen ”Inter-rail-oppaastaan” omakustanteena, mutta silloin keväällä 1977 sen oli julkaissut WSOY-kustantamo, jos oikein muistan. Netistä löysin nyt tiedon vain vuoden 1978 painoksesta, mutta se lienee jo toinen, täydennetty laitos. Tasan 40 vuotta sitten siis sain tiedon siitä, että olet.

Vuoden 1978 syksyllä sain miellyttävän tilaisuuden lainata työkaverini omistaman opaskirjasi, jota kukaan ei ollut talvea vasten lähdössä Euroopan raiteilla mukanaan kuljettamaan. Aloin lukea illalla sängyssä, ja muutaman sivun jälkeen tuumasin: ”Tää jätkähän kirjottaa tosi kivasti! Mikäs sen nimi olikaan?”. Minuun teki vaikutuksen tekstisi lämmin ja ymmärtäväinen huumori. Käänsin näkyviin kirjan kannen ja kai takakannenkin, jossa oli kuvasi. Enpä tainnut vielä siitä alkaa muistaa nimeäsi, kun sellaiset eivät päässäni tuppaa pysymään. Seuraavana keväänä 1979 raportoit Koijärven tapahtumista – jälkeenpäin lukemani mukaan vain lehden toimittajan ominaisuudessa, mihinkään laittomaan itse siellä(kään) sekaantumatta. Siitä nousi julkisuuteen vihreä liike, ja Sinä tulit eräänä sen aktiivisimmista toimijoista monen muun ohella niin tutuksi, ettet enää unohtunut.

1980-luku

Et vielä heti vihreyteen hurahdettuani kohonnut mielessäni muita suuresti ihailemiani vihreitä kummemmaksi. Heidi Hautala oli ensimmäinen ”number one” minulle vihreiden joukossa, aina kanssani yhtä mieltä – sitä ”oikeaa” – olevana. Fanitin kaikkia teitä ”viherpipertäjiä” kaukaa television välityksellä – mutta kantojanne seuratessani petyin välillä siihen, että vaikuttikin siltä kuin te ette olisi aina tajunneet myös ihmisen tarvitsevan lajinmukaisia olosuhteita voidakseen hyvin, suostuitte kurjistamaan yhteiskunnan heikoimpien elämää vastoin hienoja periaatteitanne. Siksi jäin pyörimään politiikassa punavihreän kuplan sisälle löytämättä yhtä ”parasta” puoluetta itselleni.

Vihreitä pääsi eduskuntaan lisää joka vaaleissa vuoden 1983 kahdesta kansanedustajasta, Kalle Könkkölästä ja Ville Komsista, alkaen. Vuoden 1987 eduskuntavaalien TV1:n suureen vaalikeskusteluun sunnuntain äänestyspäivää edeltävänä torstaina valmistauduin tavalliseen, nettiä edeltävän ajan tapaani, keittämällä puoli pannua kahvia, tekemällä voileipiä ja tuomalla sohvapöydälle myös ostamaani herkkupullaa, suklaata ja hedelmiä. Kun eri puolueiden edustajat esiteltiin, vihreitä olitkin edustamassa Sinä, eikä todennäköisemmin odotettu Osmo Soininvaara. Ajattelin, että onpa kiinnostavaa kuulla, mitä Sinä sanot, kun Oden edesottamukset olisi osannutkin aika lailla arvata.

Tv-debatin käynnistyttyä Sinä yllätit kuin syystuulen riepottamien, puista pudonneiden nuutuneiden lehtien keskeltä esiin putkahtanut auringonkeltainen leskenlehden kukka. Et ladellut poliittista jargonia, joka kuulostaa rationaaliselta, mutta on vailla todellista merkityssisältöä. Otit asiaan kuin asiaan kantaa suoraan ja arkisesti, väänsit ikään kuin rautalangasta selkeästi nähtäville. että meidän ihmisten elämässä voidaan käyttää tervettä järkeä ja arvioida avoimesti ratkaisujen vaikutuksia, ei tarvitse piiloutua fundamentalististen poliittisten ideologioiden tai ”ainoiden mahdollisten vaihtoehtojen” tekopyhien lumemuurien taakse.

Muistan, kuinka tuijotin Sinua kuin taivaallista ilmestystä: tuolla telkkarissani muiden puhuvien päiden, sukupuoleen katsomatta ”pönöttävien pukumiesten”, keskellä on aito ihminen! Pekka Haavisto kirkkaana helmenä, hohtaen älyn vapaata virtaamista ja kahlitsematonta sydämen lämpöä! Sinun kaltaisiasi pitäisi olla vallan kukkuloilla kaikkien, jotka päättävät muiden asioista, oikeasti vastuun ottavia, kaikkia näkökulmia tarkastelevia, rehellisiä ja vuoropuhelukykyisiä. Voi, miksi minä uusmaalainen en saa äänestää Sinua!

Eduskuntavaalien 1987 jälkeen

Kolmekymmentä vuotta sitten, torstai-iltana 12.3.1987, Sinä, Pekka, otit paikan ykköspoliitikkonani, täydellisen luotettavana, vain tosiasioihin kantasi perustavana, tinkimättömän oikeudenmukaisena ja kaikilla ihmisillä saman ihmisarvon näkevänä – sekä sen ymmärtävänä, että ihminen eläimenä muiden joukossa tarvitsee lajilleen sopivan elinympäristön. Sellaisen ihmisen fyysiselle, psyykkiselle ja sosiaaliselle terveydelle edullisen ympäristön, jossa ei tarvitse pelätä pahaa muiden ihmisten taholta ja jossa on mahdollista elää ja ajatella vapaasti joutumatta toimimaan vastoin omaatuntoaan toimeentulonsa hankkimisessa tai muussa elämässään. Toisin sanoen: oikeuden ihmisen lajityypilliseen käyttäytymiseen!

1990-luku

Tulit valituksi ensi kertaa eduskuntaan kolmen muun vihreän kanssa, mutta toimit kansanedustajan työn ohella myös YK:n tehtävissä rauhansovittelijana ja sodan ympäristötuhojen tutkijana. Arvostukseni Sinua kohtaan kasvoi kasvamistaan.

Pudotin Sinut kansanedustajan paikalta vuoden 1995 eduskuntavaaleissa. Olin muuttanut Helsinkiin edellisenä syksynä ja olin mielissäni, ettei minun tarvitsisi uhrata ajatustakaan kevään vaaleille, sen kun painelen äänestyskoppiin kirjoittamaan lappuun Sinun numerosi. Pysähdyin vihreiden vaalijulisteen eteen katsomaan valmiiksi äänestysnumeroasi – ja näin Kalle Könkkölän olevan pyrkimässä takaisin eduskuntaan. Silloin funtsailin, että kyllä Sinä tulet valituksi muiden kannattajiesi äänin ilman minuakin, enhän ennenkään ole ollut Sinua äänestämässä, mutta Kallella voi olla pienestä kiinni. Niinpä kirjoitin hänen numeronsa. Et saanutkaan jatkopaikkaa eduskunnassa. Ilmeisesti muutaman muunkin äänestäjän aivoitukset kulkivat samaa rataa kuin minun. Eivät kuitenkaan riittävän suurelta osin Kallen hyväksi, koska hänestäkään ei tullut uudestaan kansanedustajaa.

Olit silloin Vihreän liiton puheenjohtaja, mutta jätit sen pestin ruvettuasi Paavo Lipposen ykköshallituksen ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeriksi vaalikaudeksi 1995–1999. Suomi oli liittynyt vuoden alusta Euroopan unionin jäseneksi, ja Suomessakin oli toteutettava Natura-luonnonsuojeludirektiiviä, jota vastustettiin äänekkäästi. Toit turvallisuudentunnetta ja tulevaisuudenuskoa puhuessasi televisiossa Suomen velvollisuudesta huolehtia EU:n jäsenmaana luontonsa ekologisesta kestävyydestä ja monimuotoisten luontoalueiden suojelun järkevyydestä koko planeettamme kestävän tulevaisuuden varmistamiseksi. Mediaraportit ulkomaanmatkoistasi lisäsivät luottamusta heikostikin ympäristö- ja ihmisoikeusnäkökohtia huomioon ottavien valtioiden mahdollisuuksiin toimia kestävien periaatteiden mukaisesti ja kohentaa maansa luonnon tilaa sekä asukkaidensa yhdenvertaisuutta ja kansalaisvapauksia.

2000-luku

Eräänä tavallisen tylsänä arkipäivänä vuonna 2002 tulin töistä kotiin, otin syötävää eteeni keittiönpöydälle ja selasin bussimatkan varrelta poimimaani ilmaislehteä nähdäkseni, oliko siitä jotain vielä lukematta. Erään uuden sivun ylälaidassa näin Sinun hymyilevän kuvassa nuoren miehen kanssa. Ensi ajatukseni oli, missä lienetkään taas saanut sovinnon aikaan, kun noin iloisin ilmein ollaan – ja samalla kummastelin, että jos on joidenkin sotaisten osapuolten välille sopu saatu, miksi kuvassa on vain yksi muu lisäksesi. Silloin olin jo ehtinyt lukea tekstistä, että Pekka Haavisto rekisteröi parisuhteensa Antonio Floresin kanssa. Eipä ollutkaan ihme, että pariskunta oli kovin tyytyväisen näköinen! Tajusin myös, etten ollut kai koskaan tullut miettineeksi, millainen puoliso Sinulla kenties on. En muutenkaan tahdo muistaa, kuka julkkiksista on kenenkin kanssa, ja tuohan usein vaihteleekin ajan mittaan vähän kuin Kauniissa ja Rohkeissa…

Oli mainiota saada tietää, että olit voinut vanhan avioliittolain rinnalle vasta voimaan tulleen, epätasa-arvoisen, samaa sukupuolta olevien parisuhdelain nojalla mennä naimisiin. Vaikka olisi ollut herttaisen yksinkertaista vain poistaa yhdestä avioliittolaista turha maininta miehestä ja naisesta! Mietin hetken, leikkaisinko artikkelin talteen, mutta sitten arvelin, että teistä kahdesta kyllä media tulee kertomaan vastakin, loin vielä silmäyksen kuvaanne toivotellen mielessäni onnea yhteiselle tiellenne ja taitoin sitten aviisin kierrätykseen. Kymmenisen vuotta myöhemmin olisi ollut makeaa kaivaa kellastumaan alkanut lehtileike esiin.

Eduskuntavaalit 2007

Olin asunut välillä muualla Uudellamaalla, mutta palannut sopivasti Helsingin vaalipiirin äänestäjäksi vuoden 2007 eduskuntavaaleihin. Taas Kalle Könkkölä oli ehdokkaana, ja äänestin häntä. Eikä Kalle silloinkaan päässyt eduskuntaan. Sinä palasit kansanedustajaksi ja aloit parantaa oman lainsäädäntömme virheitä ja puutteellisuuksia, yhä syvällisemmin ja laajakatseisemmin ihmiskunnan asioita oivaltavana ja eduskuntatyön ohessa rauhaa milloin missäkin hierovana. Minä rakastin Sinua ja toimiasi median välityksellä, ja äänestelin vihreitä ja vasemmistolaisia sen mukaan kuin missäkin vaaleissa parhaalta tuntui.

Eduskuntavaalit 2011

Perussuomalaiset saivat jytkyvoiton eduskuntavaaleissa 2011 ja suuren määrän kansanedustajia. Olin uskonut kestävän kehityksen idean jo läpäisseen kansan tietoisuuden ja odotin vihreiden pärjäävän mainiosti vaaleissa. Vihreiltä meni kolmannes kannatuksesta, kansanedustajien määrä tipahti viidestätoista kymmeneen. Tyrmistyin tietenkin. Vasemmistopuolueetkaan eivät juhlineet. Olin seurannut ääntenlaskentaa ja ollut innoissani persujen menestyksestä, kun luulin olevan tulossa uuden heräämisen vaikuttamaan ja vaatimaan päättäjiltä kansan elämän sujumisesta huolehtimista, mutta vihreiden tappio oli käsittämätön. Lohduttauduin ajatuksella, että perussuomalaisten kannattajat lienevät juuri niitä perusihmisiä, jotka kokevat jääneensä heitteille kilpailukyky- ja kestävyysvajepuheissa. He voisivat äkkiä hoksata kestävän elämän ja solidaarisen hyvinvointipolitiikan arvon, tulla vihreiden tai punavihreiden puolelle seuraavalla kertaa. Sinä säilyit eduskunnassa sankarinani.

Eduskuntavaalit 2015

Enää ei siltä näytä, että kansalaisten mielipideilmasto selkenisi ja ihmiset tulisivat vastuuntuntoisiksi valinnoistaan. Otin jälleen kerran riskin ja jätin äänestämättä Sinua, Outi Alanko-Kahiluotoa tai muitakaan ”vanhoja” vihreitä kansanedustajia. Uskomattoman tietäviä ja taitavia nuoria oli tulossa seuraanne, jotkut pääsivät.

Presidentinvaalit 2012

Kohtasin Sinut, Pekka, elokuussa 2011, kun arkaillen uskaltauduin Kiasman terassille presidentinvaalikampanjasi avaustilaisuuteen, jossa Antonio oli mukana. Syksymmällä emmin hetken ennen enterin painallusta: kehtaanko ilmoittautua tukijaksesi, minunlaiseni osaamaton höpsö ämmähän voi aiheuttaa pikemminkin vahinkoa kuin edistää kampanjaasi? Sitten vakuuttelin itselleni, että enhän sitoudu muuhun kuin ottamaan vastaan sähköpostiviestejä sille listalle tullessani. Kävin joissakin vaalitilaisuuksissasi ja esitin joskus tyhmiä kysymyksiä. Olin oikein otettu, kun tulitte kerran yllättäen Antonion kanssa vastaani Sanomatalon kulmalla ja tervehditte minua kuin vanhaa tuttua.

Vuoden 2012 alussa huomasin olevani hakemassa esitteitäsi Helsingin Asema-aukion vaaliteltalta ja jakelevani niitä siellä täällä pieniä toveja kerrallaan, kun jalkani eivät pitkään kestä seisomista. Tutustuin vihreisiin aktiiveihin ja muihin innokkaisiin kannattajiisi, ja liityin juuri ennen presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen äänestyspäivää vihreiden jäseneksi. Löysin poliittisen kotini, vaikka yhä harmittelen joidenkin vihreiden tuntumista liian elitistisiltä ja kyvyttömiltä katsomaan asioita todellisen taviksen katutasolta tai tarvittaessa ojan pohjankin näkövinkkelistä. Tunnen nyt saavani olla pienenpienenä osasena mukana ihmisarvoisen, vihreän maailman rakentamisessa. Sinun kanssasi.

En voi väittää äänestäneeni Sinua kuin yhden ainoan kerran. Kun ensimmäisen presidentinvaalikierroksen ennakkoäänestys oli alkamassa tammikuussa 2012, koetin innoittaa eräässä sairaalavuoteessa makaavaa iäkästä potilasta tarttumaan tilaisuuteen, kun hänet vietäisiin helposti vaikka pyörätuolissa ennakkoäänestyspisteeseen sairaalassa. Hän oli kertonut, ettei ollut äänestänyt enää kahteenkymmeneen vuoteen, siis noin 70 vuoden iän jälkeen. Ensin vanhus huitaisi ehdotukseni pois siitä kiinnostumatta. Sain kuitenkin hänet kerran puhelimessa kysymään, keitä on ehdolla, ja selostin teidän kaikkien kahdeksan presidenttikandidaatin ansioita ja piirteitä. Tietenkin kehuin Sinua erityisesti. Kuulin, ettei potilas kuitenkaan mennyt äänestämään. Alkoi toinen vaalikierros. Olin alkanut huolestua, kun sairaalassa olijan vointi ei parantunut, vaan näytti peräti heikkenevän. En enää kiusannut häntä äänestyskehotuksilla. Erään kerran soittaessani hän sanoikin yllättäen kuin vahingoniloa äänessään: ”Tiedätkös, mitä – kävin äsken äänestämässä! Arvaat varmaan, kumpaa?” Arvasin. Mihinkäs vanha homofoobikko karvoistaan pääsisi? Oli potilaalla puolisokin, jonka kanssa kait oli keskusteltu vaaleista. Niin, että jos en olisi hehkuttanut passivoituneelle äänestäjälle demokraattisen vaikuttamisen mielekkyyttä, en ehkä olisi tullut mitätöineeksi omaa ääntäni Sinulle, Pekka, toisella, ratkaisevalla vaalikierroksella.

Vuotta 2018 kohti

Siellä ”diggaushuipullani” olet, Pekka, yhä vankasti. Luonnollisesti seurassasi ja seuraajinasi on lukuisa joukko muita rauhan ja demokratian edistäjiä, ihmisoikeuspuolustajia ja kestävän luonnon kiertokulun ymmärtäjiä, joita ihailen valtavasti. Ihmettelen, miksi teidän esimerkillinen toimintanne ei saa suuria kansanjoukkoja villiintymään mukavan ja ihmisarvoisen elämän ajatuksesta ja antamaan teille enemmistön kannatuksen valtakirjaa hoitaa meidän muiden asioita fiksusti, kestävästi ja ketään syrjimättä.

En edelleenkään käsitä, miksi on suuri joukko yhteiskunnallisia toimijoita, jotka puhuvat muuta kuin tahtovat, kaikkea hyvää ja kaunista, mutta pyrkivät tosiasiallisesti täysin päinvastaiseen. Vielä enemmän minua ihmetyttävät hiljattain eri puolilla maailmaa räikeästi esiin ja vallan huipullekin nousseet päättäjät, jotka puhuvat puuta heinää, eikä heillä näytä olevan mitään järjellistä tavoitetta, vain hillitön kiihko vaikeuttaa heikoimpien ja hauraimmassa asemassa olevien ihmisten elämää. Miksi heitä kannatetaan?

Viisi vuotta sitten maailma oli toinen kuin nyt. Oli paljon hirvittäviä kriisejä ja ihmisoikeusloukkauksia, tietenkin. Kokonaiskuvassa näytti kuitenkin olevan suuri yhteisymmärrys, että väkivaltaa ei haluta käyttää kuin viimeisenä keinona, kansainvälisesti asiasta sopien, ja että yhteisesti vahvistetut ihmisoikeus- ja muut sopimukset ovat hyviä ja tarpeellisia. Erilaisia kulttuurisia tulkintoja niistä toki oli, ja huomiotta jättämistä tai tietoista rikkomistakin. Vetoaminen ”kansainväliseen oikeuteen” tai voimassa olevaan sopimukseen oli silti jotenkin toimiva vaikutuskeino. Nyt näyttää yhä useampi valtio haluavan irtautua inhimillisen etiikan yleisiksi miellettyihin sääntöihin perustuvista tulkinnoista ja käytännöistä. Siitä on myös EU-maissa pelottavia näyttöjä.

Presidentinvaalit 2018

– Viimeksi ja mitä sitten tapahtui? –

Kun katselin loppusyksystä 2011 vuoden 2012 vaalien presidenttiehdokkaita, ajattelin, että jokainen teistä olisi voinut ottaa Suomen tasavallan presidentin istuimen alleen ja hoitaa homman hienosti. Mietin, että juuri meidän presidenttimme paikka on miellyttävimpiä maailmassa – ei suoranaisesti ”helppo” tietenkään, niin paljon on ristiriitoja ja ratkaisemattomia kiistakysymyksiä meillä ja muualla. Mutta meillä Suomessa ei ole juuri pelkoa väkivaltaisesta kapinoinnista kotimaassa tai konfliktista ulkomaiden kanssa. Presidenttimme voi avoimesti ja vankasti puolustaa yhteistä arvopohjaamme, jota kukaan merkittävä henkilö, organisaatio tai järjestö ei aseta kyseenalaiseksi. Ei Suomen presidentillä ole paljon varsinaista valtaa, mutta loistava mahdollisuus edistää diplomaattisella yhteydenpidolla tärkeimpiä arvojamme sielläkin, missä ne vielä ovat horjuvia ja hauraita. Takana on tukena myös koko EU:n perusta ja arvomaailma. Niin vaikutti silloin olevan.

Nyt Suomen satavuotisjuhlavuonna 2017 on aivan toisin. Meidän ”länsimaisen humanismimme” arvot on haluttu hylätä käsittämättömän suurelta osin, erittäin ”korkeasti sivistyneissäkin” piireissä. On täysin sivuutettu lapsuudessani ja nuoruudessani eittämättömänä pidetty määritelmä, että toisen asioista päättäessään on jokaisen pystyttävä pitämään tekemäänsä ratkaisua oikeudenmukaisena, jos se kohdistuisi häneen itseensä. Todettiin myös olevan kiistämättä sivistyksen mittana, miten maassa kohdellaan kaikkein huono-osaisimpia. Näistä ajatuskuluista kiinni pitämällä ei ketään jätettäisi aivan heitteille.

Kansainvälinen ilmapiiri meidän ”hyvisten” länsimaailmassa on tänään kaikkea muuta kuin luottamuksellinen ja vakaa kuten vielä neljä tai viisi vuotta sitten. Minusta pelottavinta ei ole se, mitä on konkreettisesti tapahtunut – ei ”tapahtunut”, vaan tehty, tarkoituksella päättäen, niinhän ihminen toimii – vaan se, miten ihmisten yhdenvertaisina kohtelu on häivytetty hyväksyttynä ja tavoiteltavana toimintana ja asenteena. Sama pätee ihmisyksilöiden kesken ja kansanryhmien tai valtioiden suhteissa. On kuin mahtavimmatkin maat pitäisivät arvolleen sopivana poukkoilla hetken mielijohteiden mukaan sinne tänne välittämättä voimassa olevista yhteisistä pelisäännöistä ja totutuista käytöstavoista, ottamatta huomioon muiden maiden oikeutettuja tarpeita ja vaatimuksia, pyrkimättä enää yleiseen ja yhteiseen etuun, joka antaisi kaikille tilaa kehittyä ja kukoistaa. Kuinka pienet ihmiset voisivat siinä mylläkässä säilyttää moraalisen selkärankansa?

Kuluva presidenttikausi Suomessa on ollut monin verroin rankempi tasavallan presidentillemme kuin olisin kuuna päivänä osannut kuvitella sen alkaessa maaliskuussa 2012. Presidentti Sauli Niinistö on ollut kovilla ja kantanut kunnialla maamme edustustehtävää ja perinteistä rauhanomaisen rinnakkaiselon eetosta, joka on ollut ”ulkopoliittinen linjamme” elinaikaani kauemmin. Kansainvälisen tilanteen pikaisesta palautumisesta inhimillisen kulttuurin aikaisemmin vallinneeseen ”sivistyneempään” vaiheeseen ei ole mitään takeita. ”Kekkosen aikaan” puhuttiin liennytyksestä, rauhallisesta ja määrätietoisesta pyrkimisestä yhteisymmärrykseen ja kaikkien osapuolten kannalta hyväksyttävään kanssakäymiseen maiden välillä. Tällä hetkellä vastaavaa kaivataan kipeästi eri ihmisryhmien välille, valtioiden sisällä ja yli niiden rajojen.

Vihan ja väkivallan kierre on valmis. Miten meillä Suomessakin on voinut päästä kasvamaan sukupolvi tai useampi, joiden jäsenistä suurelle osalle ei ole opetettu yksinkertaisimpiakaan hyvän käytöksen sääntöjä? ”Kohtele toisia kuten toivot itseäsi kohdeltavan” on selkeä normi. Sen kieltävä ottaa omiin käsiinsä ”vahvemman oikeuden” tehdä muille pahaa. Samalla hän antaa implisiittisesti kaikille muille luvan kohdistaa itseensä samanlaista väärää kohtelua kuin tekee toisille.

– Seuravaksi ja mitä voi toivoa? –

Sinun vakuuttava, rauhallinen ja vahvasti argumentoitu viestisi ihmisten kyvystä elää ihmisiksi on parasta, mitä Suomi voi saada lääkkeeksi haavoihinsa. Lääkärinlaukkua olisi hyvä heilutella myös muualla. Ihanaa, että olet taas ehdolla! Vaikka maa ja maailma ovatkin pahemmassa jamassa kuin viimeksi. Ja vaikka toisaalta voi tuntua, että Sinua nyt tarvittaisiin paljon entistä kipeämmin ulkomailla tuomassa järkevän ja viisaan toiminnan mahdollisuuksia tietoon ahdistuneille ihmisille. Ei presidentin virka ole huono paikka edistää rauhaa ja rakkautta. Onnea kampanjallesi!

Vuoden päästä et ehkä kerkiäkään juuri juhlia kuusikymppisiäsi, Pekka. Missä ja mitä tahansa silloin teetkin, toimit oikeudenmukaisesti ja viisaasti. Ajatukseni seuraavat toimiasi etäältä ja edelleen suuresta ymmärryksestäsi ja vastuuntunnostasi vaikuttuen. Kiitos olemassaolostasi!

Laitan lopuksi tähän ”postikorttiini” lorun, joka putkahti mieleeni naistenpäivän aamuna 8.3.2017 ja jonka julkaisin silloin selityksittä Facebookissa. Omistan sen nyt Sinulle, Pekka, ja toivotan hyvää jatkoa upealle ja ihmiskunnalle elinplaneettoineen välttämättömälle työlle, jota teet – sekä edelleen antoisaa yhteiselämää Sinulle ja Antoniolle!

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

 

Sota on kesy eläin,
sen ei tarvitse pelätä purevan ruokkivaa kättä.

Sotaa kasvatetaan häkissä,
jossa se pystyy juuri ja juuri pyörimään
oman häntänsä perässä,
eikä sen päähän mahdu pälkähtämään ajatuskarkuruus.

Tuotantosodalle syötetään tarkkaan annostellen
geenimuunneltua viholliskuvaa.

Mielenliikkeiden puute aiheuttaa sodalle
usein vaikeita fyysisiä oireita ja virheasentoja.

Kesy sota on tiedotusilmastosta riippuvainen,
ei se selviä yksinään ilman kaltereita.

Sota ei löydä luonnollista ravintoa,
jos sen pitää perustella itsensä.

Jos sodan häkki yhtäkkiä avattaisiin
ja se tassuttelisi ulos, sen perisi pian hukka.

Sota haihtuisi kuin utuna ilmaan.

Jäljelle jäisi inhimillisten voimavarojen valtava kyky
rakentaa mielekästä elämää.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat