MarjattaLaiho Jokainen ei ole hyvä jossakin – mutta kelpaa silti ihmiseksi.

Vapauden rajat – kuka ne asettaa ja kenelle?

”Vapauden rajat” on Suomen 100-vuotissynttäreiden rinnalla vietettävien Tieteen päivien 40-vuotisjuhlien teema. Vapaus edellyttää ihmisarvoa. Vapauden kokeminen edellyttää tuntemusta, ettei kokijan omia ihmisoikeuksia loukata millään tavalla. Kuinka tuomittavasti venytin tänään niin ihmisten yhdenvertaisuuden kuin vapaudenkin rajoja menemällä Helsingin yliopiston juhlasaliin Tieteen päivien avajaisiin? Esitelmöitsijäkin taisi tervehtiä ministeriä, yliopiston rehtoria ja – no, enhän mä oppimaton juntti edes muista, oliks se toinen titteli dekaani vai kansleri! – ja tieteen tekijöitä.

Tieteen päivät 2017 -tapahtuma on avoinna kaikille, ”Suomen laajin suurelle yleisölle suunnattu tiedetapahtuma”. Päiville toivotaan ”työmatkalaisten ja kauppojen asiakkaiden voivan pysähtyä”. Ei ilmeisesti sentään tunkevan avajaisiin? Odotin juhlasalin olevan kuin nuijalla lyöty ja joutuvani ehkä kuuntelemaan ovien ulkopuolelta, mutta siellä olikin runsaasti tilaa, aivan tyhjinä katsomon laitaosat ja vapaita paikkoja myös peräriveillä, joille hiivin. Muu yleisö taisi olla akateemisesti sivistyneitä työmatkalaisia ja vähän parempien kauppojen asiakkaita. Koin saman tunteen kuin lapsena vieraillessani isän ja äidin kanssa tädin kotona, jossa kaikki ilmensi perheen lääkäri-isän, äitini siskon miehen, vaurautta ja sivistyneisyyttä. Tunsin kihelmöivää uteliaisuutta saada vähän aikaa kokea ihailemani, tavoittamattomissani olevan miljöön atmosfääriä, noloa häpeää omasta surkeasta alhaisuudestani ja ympäristöön sopimattomuudestani, pelkoa odotettavissa olevasta kömpelöstä mokailustani moitteettoman sulavasti käyttäytyvien, vain vähän minua vanhempien serkkujeni seurassa sekä hienoista pakokauhua, toivoa koettelemuksen pikaisesta päättymisestä ja pääsystä takaisin turvaan oman mänttiyteni ytimeen. Ai – no, tuo edellä taisi kuvata varsinaisesti sitä noin kuusivuotiaan kokemusta tätilästä. Monilla tieteen päivillä jo luuranneena ja kaikenlaisissa yleisötilaisuuksissa joskus puheenvuoroakin pyytäneenä ja niiden kenties suuresta typeryydestä välittämättä olemaan totuttautuneena en pelännyt enkä hävennyt tänään oloani Suomen maan ehkä arvostetuimmassa juhlasalissa, varmaan ainoana oppivelvollisuuden suorittamisen jälkeistä koulutusta täysin vailla olevana.

Ministeri Paula Risikko piti mainiosti kirjoitetun puheen. Se oli todella vakuuttavaa hehkutusta faktojen arvostamisesta ja tutkimustulosten huomioon ottamisen tärkeydestä päätöksenteossa. Ei millään uskoisi hänen istuvan samassa hallituksessa koulutusleikkausten tekijöiden ja lähtökohtaisesti dosentteja kuuntelemattomien pääministeri Juha Sipilän tarkkaan valikoitujen mielitiettyjen kanssa. Ministeri Risikko vaikuttaakin liian fiksulta siihen porukkaan – vaikken mitenkään arvele hänen pitävän köyhää muistisairasta vaaria sen enempää ihmisarvoisena kuin muutkaan ministerit. Yhden raihnaisen vanhuksen hylkääminen ”kotihoitoon” kaukaiseen mökkiinsä vie vapauden tehdä tuottavasti työtä ja huolehtia omasta kunnostaan ja henkisestä jaksamisestaan usein monelta omaiselta, joiden mieltä kalvaa ympärivuorokautinen huoli sen sukulaisen pärjäämisestä, jotka ajelevat viikonloppunsa ristiin rastiin maata voidakseen käydä kaatamassa viemäriin pilaantuneet maidot vanhuksen jääkaapista ja laittamassa hänen kotinsa järjestykseen ja turvalliseksi, hetkeksi. Seuraa nuoremman sukupolven perheiden lasten jäämistä vaille riittävää huomiota, parisuhdeongelmia (sun eno vai mun isotäti?) ja ehkä avioeroja. Ministeriltä oli suorastaan nerokasta nostaa puheensa käytännön esimerkeiksi tieteen hyväksikäytöstä hallinnossa Euroopassa edistettävä lähipoliisitoiminta, jonka on todettu lisäävän kansalaisten sisäistä turvallisuutta ja hollantilais-suomalainen yhteistyötutkimus laittomista jätekuljetuksista. Hommat hanskassa! -tunne jäi varmasti päällimmäiseksi kuulijoille (?). – Valtiovallan terveisten tuojaksi lienee valittu sisäministeri kulttuuriministerin sijasta, koska ei haluttu aloittaa Tieteen päiviä yleisön buuauksilla.

Kansatieteen professori Hanna Snellmanin avajaisesitelmä Pitkä 50-luku ja "seuraava Suomi" valaisi loistavasti maallikkotumpelonkin tajuttavalla tavalla sitä, miten viisaskin voi mennä vipuun rehellisistä aikeistaan huolimatta. Aina niin ihanasti pari kolme askelta Suomen edellä yhteiskuntaelämän joka saralla saapastelevassa Ruotsissa tehtiin 1970-luvulla mittava mamututkimus. Kohteeksi otettiin laajin maahanmuuttajaryhmä, suomalaiset – kuinkas muuten? Tutkijat haastattelivat pitkällä ja uuvuttavalla kysymyspatteristolla suomalaisperheitä, joiden oletettiin tottuneen elämään sellaista elämää, jota Suomessa elettiin 1950-luvulla. Minäkin muistan juuri ja juuri sen ajan. Siitä ei ollut tietoakaan enää, kun itse aikuistuin 1970-luvun alussa. Ei ainakaan pääkaupunkiseudulla, missä pelkästään elin.

Ruotsalaistutkijat tahtoivat tietää perheenäideiltä, leipoivatko he ruotsalaista vai suomalaista leipää. (Suomalaisten kuviteltiin yleisesti leipovan leipänsä itse kotona. Minunkin lapsuudessani leivottiin yleensä vain silloin tällöin, harvinaiseksi herkuksi, sämpylöitä – leipä ostettiin kaupasta. Mummi leipoi kyllä pikkupullia joka viikko.) Haastateltaville vietiin lahjaksi paketti pannukahvia. (Olin noin kymmenvuotias 1960-luvun alkupuolella, kun Suomessa yleistyi suodatinkahvi, ja osasin ällistyä luullessani mummini olevan vihonviimeinen kalkkis ja vanhoihin tapoihinsa piintynyt, kun hän alkoikin heti lirutella suodatinpussin läpi kahvia entisen porokahvin pannussa kiehauttamisen sijasta.)

Ilmiötä, että tutkija tai miksei kuka tahansa jostakin ”kansanryhmästä” stereotyyppisiä käsityksiä muodostava on vakuuttunut sen ryhmän omaavan tiettyjä piirteitä jonkin lukemansa aikaisemman tieteellisen tuloksen tai ylipäänsä ulkopuoliselta taholta tietoon saamansa perusteella, kutsutaan eksonostalgiaksi. Nyt on lopulta tajuttu inklusiivisen asianosaisten mukaan ottamisen merkitys tieteessä. Tullessani avajaisten jälkeen metrolle kohtasin uskonnollisen ilosanoman levittäjän, joka puhui kovin vakuuttavaan ja tieteelliseltä tuntuvaan säyyn siitä, kuinka miljooonien vuosien ikäisiksi luullut fossiilit on vihdoin todettu luotettavissa tutkimuksissa enintään muutaman tuhannen vuoden ikäisiksi. Koska Jumala loi maan silloin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Juuso Hämäläinen

Hhmm. Muistutat 100v isääni. Hän pystyy puhumaan pari tuntia putkeen jutun katkeamatta. Menee sitten vessaan hetkeksi.

Yhteen juttuun mahtui viimeksi susien tappamat lapset Karjalan kunnailla ja Turun alueella 1800-luvulla, Äänisjärven kalareissut, Viipurin takaisinvaltaus, Ramses toisen poikien haudat Luxorissa, Las Vegasin peliluolat, 50hv Mercuryn potkurin optimointi, Bachin sävellykset, Edgar Hooverin homous, Cremonan viulunrakentajat, Italian matka 1952, talon alapohjan tuuletus radonin poistamiseksi, uuden Android-kännykän tietoturva-asetukset, kirkkoherran kuolema viikko sitten sekä tietenkin professoreiden Susskind ja Feynman luennot hiukkasfysiikasta.

Olette sellaisia renesanssi-ihmisiä.

Toimituksen poiminnat