MarjattaLaiho Jokainen ei ole hyvä jossakin – mutta kelpaa silti ihmiseksi.

Reunahuomautuksia presidentin uudenvuodenpuheeseen

Helsingin Sanomat julkaisi tasavallan presidentin uudenvuodenpuheen tänään heti suomenkielisen osuuden päätyttyä klo 12.15.

Tämän vuoden alkutunteilla, kun olin herännyt vähän aikaa nukuttuani, kirjoitin muistiin ajatukseni tulevasta presidentin puheesta. Sain hankkiuduttua netin ääreen vasta niin myöhään, että olin alkanut naputtaa ensimmäisiä mietteideni sanoja Facebookiin, kun Porilaisten marssi kajahti ilmoille. Näin jo kirjoittaessani kuulin, että alkuosa arveluistani toteutui tyylikkäästi. Olin raapustanut paperille veikkaavani, ”että tasavallan presidentti Sauli Niinistö pitää Suomelle järkevän ja kauniisti Aristoteleen runousopin mukaisesti muotoillun satavuotissynttäripuheen, täynnä syvällistä viisautta, hienoa historian tajua ja terävää tilannepolitiikan arviointia – ja heittää sekaan tarkkaan harkitun pienen koukun, johon äärinationalistit ja muut viha-väkivaltaan addiktoituneet kansalaiset voivat huojentuneina ripustaa henkiset natsiunivormunsa avoimesti esille sosiaalisen hyväksyttävyyden naulakkoon.

Presidentti Niinistö sanoi itse puheessaan, että häntä ”kiehtoo kuulla, miten me, te siellä ja minä muiden mukana sen [Suomen satavuotisjuhlavuoden] tulemme tuntemaan”.

Kursivoin presidentin puheen pätkiin, joiden välissä ovat ensivaikutelmaiset kommenttini.

Presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuhe 2017

Kansalaiset,

Tasavuodet ovat meille tärkeitä. Jollekin iän karttuessa, toiselle jonkin yhteisön tasavuosien täyttyessä. Monelle myös mieleen painuneiden tapahtumien muistona, että jostain, hyvästä tai pahasta, on kulunut niin ja niin monta vuosikymmentä.

Kukaan meistä ei ole kokenut tunnetta, kun me kaikki yhdessä täytämme tasan sata vuotta. Tänä vuonna tapahtuu niin paljon, ettei se jää keltään meistä jää huomiotta. Vähin erin, vuoden mittaan, se tunnelma vyöryy ylitsemme.

Minua kiehtoo kuulla, miten me, te siellä ja minä muiden mukana, sen tulemme tuntemaan.

Arvoisa tasavallan presidentti, tässä tuntemuksiani:

Saapa nähdä, kuinka kohdallani käy. Ylitseni reilut puolitoista vuotta vyörynyt tunnelma natsisaappaiden jyskeestä Suomen valtiojohdon suunnalta ei ole jäänyt minulta huomiotta. Perustuslain vastaisia lakiesityksiä liukuhihnatehtaillut hallitus painunee mieleeni todella pahaksi ja likaiseksi ihmisarvon alennustilan muistoksi, jonka vuosipäivät tullevat vetämään mieleni matalaksi loppuikäni.

Satavuotias sykähdyttää, se nostaa pintaan muistoja ja välähdyksiä matkan varrelta, eri painottein eri ikäluokille. Moni nuorikin varmaan havahtuu – ai tää onkin näin tärkeää, ylävitoset Suomelle!

Näin toivon minäkin. Olen ollut havaitsevinani, kuinka minua asiantuntevampien esittämä huoli siitä, että peruskoulu jättää oppilaat historiattomiksi, tulee ilmi hyvinkin koulutettujen ja yhteiskuntaan sijoittuneiden nuorten tai nuorehkojen ihmisten kapeissa ja kummallisissa näkemyksissä, kuin heillä olisi käsitys vain hyvin ohuesta todellisuuden nykyviipaleesta.

Kaikki eivät juhli kanssamme. Ilotulitukset, juhlan humut, saati juhlapuheiden sanat; niistä on vaikea ilahtua, jos oma elämä on liian vaikeaa.

Tänä uuden vuoden ensimmäisenä päivänä on tullut lainsäädännössämme voimaan liuta törkeitä huononnuksia tavallisten rivikansalaisten, ja erityisesti hauraimmassa asemassa elävien, muista riippuvaisimpien "heikoimpien lenkkien", arkielämään. Onko presidentillämme oikeistopoliittisesta taustastaan huolimatta aitoa ymmärrystä tästä?

Satavuotiaan Suomen yksi tärkeä sanoma voisi olla: Sinä voit hyvin kun kukaan ei voi pahoin. Siis auta, minkä voit. Toinen sanoma voisi olla: Tunne kohtuudella vastuusi, edes omasta itsestäsi. Siis tee, minkä kykenet.

Näin toimien olet osallinen, osallisena tässä kansakunnassa.

En ole löytänyt jälkeenpäin oikeaa lähdettä, mutta olen kuullut joskus vähän ennen nettiaikaa juuri tämän ajatuksen sanoneen joskus Britannian vallasta vuonna 1947 itsenäistyneen Intian ensimmäisen pääministerin, Mohandas Gandhin, muistini varaisesti muotoiltuna: ihminen voi olla onnellinen vain, kun kaikki, jotka ovat hänelle tärkeitä, voivat hyvin. Gandhin saama lempinimi, Mahatma, merkitsee ’suurta sielua’. Vain suureen sieluun mahtuvat kaikki, joka ikinen jollekulle tärkeä – ja nekin, joista kukaan ei piittaa.

Jo 1980- ja 90-lukujen vaihteesta alkaen on valtiovallan taholta pyritty ’hajottamaan ja hallitsemaan’ suomalaisia usuttamalla meidän joukossamme erilaisia ihmisiä tukkanuottasille toisiaan vastaan. On toiseutettu vuoron perään, limittäin ja rinnakkain kaikkia mahdollisia ’tuottamattomia’ ihmisryhmiä, muiden muassa:

– työttömiä, tietysti erityisesti 1990-luvun alun lamassa, minkä jälkeen heille ei ihmisarvoa olekaan ’suotu’

– eläkkeelle jääviä ilkeyttään muiden eläteiksi heittäytymisestä

– sairastavia ja vammautuvia kilpailukykynsä tärvelemisestä – syystä riippumatta

– riittämättömillä tuloilla sinnitteleviä ’itse aiheutetusta’, ’syntyperäisestä’ (ellei peräti ’rotuopillisesta’?) huonommuudestaan ja laiskuudestaan hyvätuloisempiin verrattuna.

’Kansankuntaan’ mentaalisella tasolla kuulumattomiksi on leimattu valtava osa kansalaisuuden, syntyperän tai aikaisemman yhteiskunnassa rakentavasti toimimisensa perusteella ’hyväksytysti suomalaisista’ ihmisistä. On tehty tiettäväksi, että kuka tahansa voi elämän kolhiessa pudota pois ’kunnon kansalaisuuden’ piiristä, joutua ’persona non grataksi’– ja että se on aina oma syy!

Arvoisat suomalaiset,

Mennään syvemmälle tähän satavuotiaaseen. Paljon vanhempaa kansaa me olemme, me tänne idästä ja lännestä aikanaan tulleet. Mutta suomalaisia meistä on tullut ja suomalaisina pysymme.

Kansallisuusaate tuo ensiksi mieleen romantisoidun kuvan itsenäisyyttä edeltäviltä vuosikymmeniltä. Tuntemusta, jota kansallistaiteilijamme kuvasivat sanoin, siveltimin tai sävelin. Jaloa, ylevää ja rohkeaa toimintaa oikean asian puolesta sortoa vastaan. Kieli ja kulttuuri rakensivat kansallistunnetta ja kansakuntaa. Tavalla, joka koskettaa vieläkin, vaikkapa satunnaista kulkijaa Sibelius-puistossa hänen nähdessään säveltäjämestarimme valaistun monumentin – silloin kuuluu kuin Finlandia soisi puiston puiden huminassa.

Otan toisen taannehtivan kuvan itsenäisyyden alkuvaiheiden jälkeen. Kutsun sitä osallisen kansallistunteeksi. Tuntemusta, jolle valettiin perusta kansanvallan välinein. Jaloa, ylevää ja rohkeaa toimintaa, jotta veristen vaiheiden jälkeen keskinäinen vihanpito päättyisi ja maa rakentuisi. Tasavertaisuus ja oikeudentunto loivat osallisen kansallistunnetta; minäkin olen tässä mukana. Tässä onnistuttiin ja talvisodan ihme on siitä kunniakas ulkonainen ilmenemä. Ihmisillä oli sama tunne, pikkulotasta vänrikkiin, työläisestä porvariin, kaupunkilaisesta maalaiseen. Että meillä on varjeltavaa ja me sitä yhdessä varjelemme. Siksi, että olemme osallisia.

"Kansallisuusaate" tuo minulle mieleen, kuinka totaalisesti olin lapsena kelpaamaton minkään suomalaisuuden ulottuvuuden piiriin. En ollut väkivaltaisen vihaisesti isänmaallinen, kuten olisi pitänyt 'ryssävihaa' kokea ja sotasankaruutta intohimoisesti ihailla. En omaa taiteellisia kykyjä edes sen vertaa, että erottaisin hyveellisen ’kansallismusiikin’, olipa se Sibeliusta tai ’aitoa kansanmusiikkia’, mitättömästä humpasta, hömpästä tai 'rautalankamusiikista' tai että 'oikea' kuvataideteos kolahtaisi minuun ennen  postmodernia tekotaidetta. Minua miellytti se, mikä miellytti, enkä halunnut – en edelleenkään halua – kenenkään tekevän jollekulle muulle pahaa 'minun tähteni' tai satunnaisen synnyinmaani 'puolesta'.

Vänrikki Stoolin tarinat väikkyvät toki mielessäni ja koulussa lauletun Sven Dufvan säkeistä monet palautuvat helposti mieleen. Sotilaspoikien himoamat sankarikuolemat ja vannoutumiset Siniristilipun puolesta sekä elämiseen että kuolemiseen nostavat yhä niskakarvani pystyyn käsittämättömän rivona ja raakana vastakohtana samojen opettajien tähdentämälle ’länsimaisen humanismin’ viisauden ja sopusoinnun ihanteelle. Romanttinen, tarinallistettu kansallisuusaatteen nousu ja määrätietoisen itsenäisyyteen pyrkimisen narratiivi ’Suomen taiteen kultakauden’ maisemassa ovat jääneet hehkumaan mielen pohjalle kuin paristotuikkukynttilä.

"Minäkin olen tässä mukana" -tunne lienee jakautunut valtiollisen toimintansa käyntiin saaneessa pikkumaassa monenlaisiin sektoreihin. Oli ’vapaussodan’ voittajapuoli, omahyväistä ’oikeaa’ isänmaallisuutta uhkunut, poliittisesti oikealla ollut "paremmisto". Vallankaappausyrityksessä epäonnistunut, paheksuttava ’punaisten’  kansanosa sai tuta nahoissaan halveksuntaa ja lastensa perusteettomia pakkohuostaanottoja pelkästään tarkoituksella ’uudelleen kasvattaa’ heidät ’oikeinajatteleviksi’ porvareiden ihannoijiksi ja kannattajiksi. Kapinallisten rankaisutoimet vetivät hyvinkin vertoja nykyisille Turkin vastaaville. Maanalaisten kommunistien, aseellista valaankaappausta tekemään marssivan Lapualaisliikkeen urhojen ja olympialaisiin pääsemättömien työläisurheilijoiden aivoitukset, siveellisistä tai poliittisista syistä kiellettyjen kirjojen hyllyt ja räikeät elintasoerot – nekö ’osallisen kansallistunnetta’?

Hyppään tämän ajan tuntemuksiin. Puhumme paljon osallisuudesta ja vielä enemmän osattomuudesta. Itse olen korostanut oikeudentuntoa ja kansakunnan eheyttä meille tärkeinä arvoina.

"Osattomuus" tunnustettu korkealla tasolla, upeaa! "Eheyden" presidentti tuo taas tarjolle muka toimivana lääkelaastarina vaimentamaan todellisuudesta kantautuvia soraääniä. Oikeudentunto on päättäjäkaartille lähinnä sen tuntoa, ettei rikkaimpien tulonmuodostusta saa mikään uhata, ei ainakaan miltään iljettävältä ihmisoikeusperustalta käsin.

Osallisen kansallistunto pohjautuu vuorovaikutukseen; Suomi toimii tavalla, joka huomioi ihmisen, ja tämä puolestaan osallistuu yhteiseen tavoitteeseen. Syntyy yksilön ja yhteisön välinen sanaton sopimus, ja tuloksena on arvostavaa kansallistunnetta ja myönteistä yhteenkuuluvuutta.

Suomen yhteisö on paljon muutakin kuin valtio. Kanssaihmiset, lähellä olevat, kullakin meistä on toimivaltaa hyvän tekemisessä. Ihan tavallisilla asioilla on merkitystä apua annettaessa, vaikkapa syrjäytymisen, koulukiusaamisen tai yksinäisyyden torjunnassa. Se ei ole julkiselta vallalta pois, niin kuin joskus pelätään, päinvastoin, yhdessä maata rakennetaan.

Tällainen kansallistuntoinen yhteisö voi menestyä muita paremmin, muttei pidä itseään muita parempana. Se ei sulje ulkopuolelleen ketään, ei syntyperänkään vuoksi, vaan huomioi ja kutsuu osallistumaan. Se kertoo, että tässä maassa on hyvä elää.

Yhdyn tasavallan presidenttiin. Tänä päivänä näillä asema-aukioilla vain on niin, että vuoropuhelu käydään potkuilla ja selkään puukotuksilla. Finlandia-kirjallisuuspalkinnon voittajat saavat rauhassa haikailla vuosittain ääneenkin entisten yhteisten tavoitteiden ja sanattomien sopimusten perään. Ei heitä kuunnella sen enempää kuin dosenttejakaan.

"Julkiselta vallalta pois" on otettu perustuslaillisten ihmis- ja perusoikeuksien toteuttamisvelvollisuus, jonka myös poliittinen oikeisto hyväksyi pitkin hampain joskus hyvinvointivaltion synnyttämisponnistuksissa. Keskonenhan sieltä saatiin pihtisynnytettyä, jäi mokoma vähäksi aikaa henkiinkin, mutta on nyt kohta kuristettu kuoliaaksi.

Sanattomien sopimusten keittokattilan sisältöä voi näköjään edesvastuuton valtiojohto hämmentää mielensä mukaan ja nostella kauhalla pois kaikki "sattumat" sopasta, viskata ne ihmisarvotunkiolle. Sanalliset ja lakiin kirjatut "yksilön ja yhteisön väliset sopimukset" ovatkin valtioneuvoston kauhistukseksi vielä pääosin voimassa. Siinä on ainoa toivo päästä jatkamaan rakentamista silmittömän rikkomisen sijasta. Nykyeetoksen mukaisella "arvostavalla" tunteella ja "myönteisellä yhteenkuuluvuudella" kanssaihmisiin toiseuttavasti ja vihamielisesti suhtautumisesta poikkeamista pidetään suorastaan isänmaanpetturuutena. Pakkoitsekorostus, jota vaaditaan yhteiskuntakelpoiselta ’kilpailukykyloikkaajalta’, rapauttaa yksilöiden inhimillisen pääoman ja hävittää tehokkaasti "kansallistuntoisen yhteisön" sosiaalisen luottamuspääoman.

Hyvät suomalaiset,

Me kuljemme nyt varjojen maassa, tässä maailmassa. Jokainen päivä tuo sanomaa julmuudesta ja kuolemasta, milloin Alepposta, milloin Berliinistä, mistä seuraavaksi.

Pahaa on aina ollut, nyt se on entistä näkyvämmin läsnä. Me opimme jo ajattelemaan ja elämään, että pahasta on päästy irti. Ja meidäthän on opetettu ajattelemaan, että hyvä voittaa pahan, aina.

Suomi on läntistä kulttuuria ja Suomessa ajatellaan läntisin tavoin. Hyvinvoinnin edistäminen ja rauhan rakentaminen on ollut tavoitteemme. Mutta entä pahaan varautuminen, sitä ei aina ole edes huomattu kysyä.

Kauniissa maailmassa ajatellaan kauniisti, ja se on oikein. Jos maailma olisikin aina vain kaunis.

Niinpä. Miksi puuttuu maininta Suomen "varjojen maassa" rehottavasta, toistaiseksi enimmäkseen sanallisena ja asenteellisena esiintyvästä "julmuudesta ja kuolemasta", juuri "läntisin tavoin" tehtävän "hyvinvoinnin edistämisen ja rauhan rakentamisen" tolkuttomasta tappamisesta?

"Pahaan varautumaton" Euroopan unioni huomasi seisovansa nolosti housut kintuissa räävittömästi päälleen kakkivan ja Krimin anastavan Venäjän vieressä. (Ilmauksillani en ota kantaa sihen, mihin valtioon Krimin tulisi kuulua. Siitä minulla ei ole mielipidettä. Asian ratkaiseminen rehellisesti ja avoimesti kuuluisi alueen asukkaille. Oma ongelmansa on, mikä alue ja ketkä asujaimet olisivat noita päätöksen tekoon oikeutettuja.) 

Vieläkin tuntuu, että Saksan Angela Merkel  jaksaa edustaa "läntistä kulttuuria", yrittää epätoivoisesti rakentaa rauhaa, kun melkein kaikki muut näkyvät "läntisin tavoin" vaikuttajat ovat nostaneet ennen sivistyneiltä vaikuttaneet kätensä pystyyn ja alkaneet kiljua pahan varalle rautaa rajalle. Maailmamme on monin osin yhä kaunis ja joissakin paikoissa ilahduttavasti kohentamassa ulkonäköään ja varsinkin sisäistä kauneuttaan, meidän jokaisen varmemmaksi elämänperustaksi. Meidän suomalaisten omassa hallinnassa oleva rakas Suomen maamme oli kohtalaisen kaunis ja helposti vielä viehättävämmäksi kehitettävässä kunnossa pari vuotta ennen satavuotissyntymäpäiväänsä. Sen jälkeen Suomi on kääntynyt lietsomaan ymmärtämättömyyttä ja kasvattamaan kaunaa oman maan sisäisten suhteiden lisäksi kansakuntien välillekin. Se ei ole oikein. Pahasti ajatteleminen ei edistä hyvän voittokulkua. Hyvin ajatteleminen ja ihmisälyn arvoisin, elämää kunnioittavin keinoin järkevän hyvän edistäminen ei aina johda pahan voittamiseen. Mutta jos alamme itse pahiksiksi, mitä toivoa jäisi jäljelle?

Perustuslakimme antaa vahvan suojan yksilön perusoikeuksille. Todella vaikeita kysymyksiä on kuitenkin nyt edessä; miten suhtautua tilanteeseen, jossa vastakkain punnittavina ovat kollektiivinen turvallisuus ja yksilön oikeudet?

Kun pahaa on tapahtunut, monesti jälkikäteen kysytään, miksi aikanaan ei tehty tarpeeksi terroristin pysäyttämiseksi. Huono vastaus on, ettei ole ollut riittävästi toimivaltuuksia. Sellainen vastaus välittää voimattomuuden tunnetta.

Pahaa on toki vastustettava hyvällä. Mutta pahalle on pantava rajoja. Tarvitaan myös lujuutta ja päättäväisyyttä.

Eurooppa on ollut demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien vahva puolestapuhuja. Niitä arvoja olemme vieneet ulos, opettajamaisestikin. Tänään me joudumme puolustamaan niitä Euroopan rajojen sisällä.

Euroopan unionia tarvitaan enemmän kuin vuosikymmeniin, mutta se on nyt heikompi ja hajanaisempi kuin koskaan.

EU on menettänyt asemiaan kansainvälisessä politiikassa. Nyt on enteilty, että presidentit Putin ja Trump tulevat käymään keskustelua Euroopasta yli Euroopan. Syyrian osalta taas kerrotaan Venäjän ja Turkin tapailevan rauhaa. EU ei voi olla poissa niistä pöydistä, joissa tulevaisuutta järjestellään.

Omissa toimissaan unioni on kukoistuksen vuosinaan edennyt hyvin syvälle yksityiskohtiin ja laajentunut kovin nopeasti. Nyt on osattava keskittyä siihen, mikä on tärkeintä eurooppalaisille ihmisille ja perheille. Vastaus on: saada elää rauhassa ja turvassa. Terrorismin uhka, sodan pelko tai muuttoliikkeen voima luovat epävarmuutta.

Selvitäänkö näistä haasteista paremmin yhdessä vai kukin maa erikseen? Toissa vuoden muuttoliikkeen yhteydessä näimme, että unionimaat kääntyivät jopa toisiaan vastaan, kun erillisratkaisuja tehtiin. Tarjolla voi olla myös satunnaisetuja joillekin muiden kustannuksella. Ne heikentävät kokonaisuutta ja kääntyvät lopulta myös saajan tappioksi. EU on yhtä vahva kuin heikoin lenkkinsä.

Unionin puolustuspoliittinen yhteistyö on nytkähtänyt liikkeelle. Se on hyvä, ja tie on syytä pitää avoimena. Keskusteluun ei kannata lähteä niin, että ensiksi määritellään, mitä yhteistyö ei ole. Parempi on edetä askel askeleelta ja katsoa, minne asti matka mutkitta vie.

Myönnän polttavan ongelman. En käsitä, miksi "kollektiivisen turvallisuuden" nimissä tehtävät toimet "terroristin pysäyttämiseksi" kohdistetaan aina viattomien yksilöiden perustavia oikeuksia pahasti loukkaavasti ja muokaten samalla EU:sta entistä "heikompaa ja hajanaisempaa".

Jos olisi "osattu keskittyä siihen, mikä on tärkeintä eurooppalaisille ihmisille ja perheille", haluttu turvata mahdollisuus "elää rauhassa ja turvassa", olisi kaiken aikaa "terrorismin uhkan" epäonnistumaan tuomitun lumetorjunnan sijasta keskitytty luomaan oikeutta "elää rauhassa ja turvassa" kaikille ihmisille maailmassa. Olisi otettu todesta ympäristötuhon suitsiminen ja kohdistettu kauppapakotteita omia kansalaisiaan kaltoin kohteleviin valtioihin, vaadittu ihmisoikeuksien ja ekologisen kestävyyden kunnioittamista globaalisti kansojen välisessä kanssakäymisessä.

Tänään EU:ssa on vajottu syvälle "voimattomuuden tunteen" suohon, koska on aikoinaan jätetty laittamatta pitkospuut kulkutieksi. Ihmisoikeuksien ja ekokestävyyden pohjalta toimiva unioni talouskuriuskoon hurahtaneen fundamentalistisen hölmöilyn sijasta olisi ollut voimallisinta "puolustuspoliittista yhteistyötä".

Joka saralla, ei vain väkivaltatoimissa, vaan myös koko eurooppalaisten arkielämän sujumisen inhimillistämisessä, on "parempi edetä askel askeleelta ja katsoa, minne asti matka mutkitta vie". Ja sen nyt on selvää, ettei tie mihinkään mutkitta vie. Niihin mutkiin voi yrittää varautua, eikä niissä kannata panikoida. Paraskaan ratkaisu ei kaikissa tilanteissa ole hyvä, mutta vähitellen saattaa syntyä sellaista kestävää kulttuuria, joka mahdollistaa määrätietoisen eteenpäin kulkemisen soutamisen ja huopaamisen, paikallaan pyöriskelyn tai holtittoman heittelehtimisen sijasta. Heikoimpien lenkkien vahvistaminen voimistaa kaikkea hyvää.

"Pahaa on toki vastustettava hyvällä. Mutta pahalle on pantava rajoja. Tarvitaan myös lujuutta ja päättäväisyyttä." "Lujuudella ja päättäväisyydellä" olisi voitu alun alkaen ryhtyä rakentamaan eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden liittoa, panna siellä tarkat rajat sille, ettei mikään jäsenmaa saa ajaa kansalaisiaan kerjäämään elantoaan. Se ei sinänsä olisi pelastanut yhteiskuntia kaukaisissa maissa, mutta säteilyvaikutus olisi saattanut ehkäistä huomattavan määrän pakolaisuuspaineita.

Terrorismi on yhteinen vihollinen kaikkialla ja kaikille. Tätä pahaa torjumaan avainasemassa ovat tehokas tiedonhankinta ja -vaihto sekä joustava toiminta eri maiden viranomaisten kesken. EU:lla on tässä tekijän paikka.

"Terrorismi on yhteinen vihollinen kaikkialla ja kaikille." Eli USA:n presidentti George W. Bushin sanoin 911:n, World Trade Centerin iskujen jälkeen: ”Joko olet puolellamme tai meitä vastaan.” Ällöttävää! En uskonut koituvan sentään niin järisyttävän kauheita, pitkäkestoisia ja laajalle ulottuvia pahoja seurauksia noista sanoista, kuin ne kuullessani pelkäsin syyskuussa 2001. Tulkintani ”jos et lähde mukaan terrorismin vastaiseen sotaamme, olet vihollisemme." oli liian oikea. (Lähdeviitettä etsiessäni törmäsin kiinnostavaan luolamiesaivojuttuun.) Väkivalta on yhteisen vihollisen nimi. Sitä on tehty kaikkialla, kaikilla tasoilla ja kaikilla keinoilla.

Rakenteellinen väkivalta, jolla ihmisoikeudet riistetään, synnyttää fyysistäkin väkivaltaa. Sen joidenkin ilmenemismuotojen nimeäminen terrorismiksi ei tee ongelmasta pienenpää, selkeämpää eikä yksinkertaisemmin ratkaistavaa. Vihaa nostatetaan siellä ja tuolla tarkoituksella, tahdotaan demonisoida jonkin valtatahon ’viholliseksi’ määrittämä ihmisryhmä, kansa, valtioliitto tai organisaatio. Miksi pohjoismaisissa valtioissa tuntuisi mahdottomalta nähdä poliisien ammuskelevan rajoitteitta keitä tahansa huumerikollisiksi epäilemiään? Onkohan asian kanssa mitään tekemistä sillä, että täällä meidän maailmankolkallamme on vallinnut ’sadan vuoden yksinäisyys’ kaikkien ihmisten mukaan ottamisessa yhteisöelämään? Suomessa tuo kaikkien mukana pitäminen lopetettiin aikoja sitten, muuallakin lähimailla näkyy hälyttäviä merkkejä.

Kansainvälisten suhteiden verkostossa pyristelevä oikeusvaltio ei saa lisää arvovaltaa heittäytymällä vihapuhujaksi, saatikka kivien heittelijäksi. Eurooppalaisen humanismin on katettava koko ihmistoiminta planeetalla. Oliko tässä se pahin piikki presidentin puheessa? Terrorismin leimaaminen pelottavaksi, vihattavaksi olioksi, jonka kanssa ei tarvitse koettaa luoda keskusteluyhteyttä?

Muuttoliike on pakenemista sodasta ja vainosta, mutta myös siirtymistä pois huononevista elinolosuhteista. Vallitsee laajaa yksimielisyyttä, että paras apu olisi paikalla annettu apu. Nyt EU:n 28 jäsenmaata ja komissio lisäksi harjoittavat kukin erikseen kehitysyhteistyötä. Siinä on päällekkäisyyttä ja keskinäistä kilpailuakin. Voimien tehokkaampi yhdistäminen tuottaisi vaikuttavampaa tulosta.

Ilmastonmuutos on tulevaisuudessa keskeinen riski elinolosuhteiden heikkenemiseen laajoilla alueilla. Ilmastonmuutoksen torjuminen on samalla myös muuttopaineiden torjumista. EU on ollut lipunkantaja Pariisin sopimuksen saavuttamisessa ja lipunkantajan roolissa sen tulee jatkaa.

Euroopan alueelle saapuu jatkossa satoja miljoonia, ellei miljardi tai parikin, ilmastopakolaista. Tarttisko tehdä jotain? Olisi pitänyt toimia 1970-luvulta asti tomerasti.  Nyt voidaan vain tehdä yksimielisesti järkeviä asioita, että voitaisiin pelastaa esimerkiksi metsien istutuksella ja kestäviin maanviljelytapoihin siirtymällä mahdollisimman paljon ihmisen elämiseen sopivia seutuja ilmastonmuutoksen tuhoilta. EU:lta en halua kiskoa kädestä lippua, jota se kantaa Pariisin ilmastosopimuksen saavuttamistalkoissa. Sen valan pitäisi velvoittaa meistä jokaista kaikissa arkitoimissakin. Ei tietenkään orjallisesti syyllistäen, mutta yhä kattavammin elämässämme.

Hyvät kuulijat,

”Ihmiset, eläimet ja kasvit, samasta juuresta, samaa ainetta”, totesi kirjailija Juha Hurme tv-uutisissa joulun aikaan. Niinpä se taitaa olla, ja toimeen on keskenään tultava.

Tutustuimme viime vuonna myös Sulo Karjalaiseen, jolla on karhu kaverina. Että noin katsoo eläin ihmistä, ihminen eläintä, silmästä silmään. Ymmärtävät jotain, paljonkin, toinen toisistaan? Ihmisyyttä vai eläimyyttä, luontokappaleita kumpikin.

Entä ihminen ihmistä, silmästä silmään. Se auttaa näkemään, vaikka toisen avuntarpeen. Auttaa ymmärtämään, että toisellakin on tavoitteita tai vaatimuksia. Taikka opettaa tunnistamaan vaaran ja hallitsemaan pelon.

Varjojen maailma vaatii vastineen. Jos on ymmärrystä ja osallisuutta kansassa, ihmiskunnassa tai luomakunnassa, varjo väistyy.

Nytpä tekisi mieleni siirtää presidentti Sauli Niinistö Kekkos-kylmien presidenttien listaltani lämpimin tuntein hellimieni ihmisarvopresidenttien joukkoon! Eivät ne listat ole eksaktisti eriteltyjä, en minä tunne vanhojen presidenttiemme sielun syvyyksiä enkä osaa asettautua heitä arvioidakseni pätevästi milloin minkäkinlaiseen maailmatilanteeseen, missä kukin joutui toimimaan. Demarisuora Koivisto–Ahtisaari–Halonen ainakin Ståhlbergilla täydennettynä on ’tykkää’-puolellani.

Arvostan suuresti sitä, että valtionpäämies uskaltaa katsoa silmästä silmään kaikkeutta ja sijoittaa yhdellä pienellä planeetalla asustavan ihmislajin kokonaisuuden kontekstiin. Millainen painoarvo on olevaisuudessa tämän eläinlajin tajulla itsestään tai muista entiteeteistä? Älykkääksi kehityttyään voisi vaivautua käyttämään järkeä sydämen viisaudella!

Mutta: Eikö presidentti näe positiivista vaihtoehtoa "vaaran tunnistamisen ja pelon hallitsemisen" tilalle? Tahtooko hän tähdentää, että Suomeen tarvitaan kymmenen miljardin hävittäjälentokoneet? Puolustusmenoista tinkiminen ei tulle kysymykseen, ei sinnittely vähän vanhanaikaisemmin asevarustein ja panostaminen rauhantahdon edistämiseen joka suunnalla?  

Mitä ovat "ymmärrys" ja "osallisuus"? Osallisuuden ihminen saa ilman muuta rahalla, kokoomussilmin. Arvelen presidentti Niinistön kuuluvan jollakin tasolla yhä muuten sukupuuttoon kuolleelta vaikuttaviin sivistysporvareihin. He juuri "ymmärsivät" muinoin epäitsenäisessä Suomessa ihmisen olevan eläin, ja halusivat sivistää rahvaan luku- ja kirjoitustaitoiseksi ja sitä myöten tiedostamaan yhteiskunnan toimintamekanismeja – ja myös kykeneväksi osallistumaan demokraattiseen päätöksentekoon, vaikkei kaikkien mielestä suinkaan sentään yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella. Kansakoululaitoksen luojat ja köyhäinhoidon kunnollistajat tajusivat eläimellä kuin eläimellä olevan lajityypilliset fyysiset ja useimmilla myös psyykkiset tarpeensa, "tavoitteet ja vaatimukset", joiden näkeminen ja niiden toteutumisen hiemankin paremmin mahdollistaminen olisi voinut ehkäistä sisällissodan 1918. Varjot olisi voinut tunnustaa ja valaista.

Haluan toivottaa teille kaikille hyvää Suomen 100-vuotisjuhlavuotta sekä Jumalan siunausta!

Sinne siniristilippua heiluttavan sotilaspojan kainaloon työnnän jumalien siunaukset! Vaikka jokin "korkeampi olento" sattuisi olemaan olemassa, tuo oletus elähdyttää eri puolilla maailmaa Isis-soturia ja homoja kuolemaan tuomitsevaa lainvartijaa siinä kuin lähimmäisenrakkautta levittävää uskovaista, siihen ei sinänsä sisälly mitään myönteistä. "Kaikille hyvä" tarkoittaisi, ettei kukaan koe joutuvansa jalkoihin tallatuksi tai heitteille jätetyksi. Sellainen Suomi kajasteli ehkä itsenäisyyden alkupuolen suomalaisten enemmistön mielessä.

Ihmiskulttuurille ja luonnonkokonaisuudelle antoisan, kestävästi elävän planeetan puolesta työskentely tuskin olisi potentiaalisen Jumalan mielestä syntiä. Suomen valtiomuodosta ja toimintamallista oltiin itsenäistyttäessä kovasti eri mieltä. Niin ollaan yhä. Näistä tavoista ja tavoitteista elää ihmisinä yhdessä on puhuttava avoimesti ja vapaasti piiloutumatta Jumalan tai talousideologian takaiseen ’pomminvarmaan’ bunkkeriin. Jotta Suomi pääsisi palaamaan kohottavan rakentamisen tielle tämänhetkisestä, minkä tahansa pituisena nähtyä historiaamme halventavasta alamäkiluisusta taaksepäin, toivon keskustelun aukeamista ja haparoivan keskinäisen kommunikoinnin alkua vuoden 2017 satavuotiaalle Suomelle!

Puhutaan, eikä pusketa ja pilkata, tästä eteenpäin!

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän Keijo Lindgren kuva
Keijo Lindgren

Ei presidentti voi sanoa työttömyys johtuu suomalaisten kyvyttömyydesä luoda työtä.
Kekkosen aikaan valtio satsasi suurteollisuuteen kun Suomesta puuttui pääomaa.
Nyt on rahaa mutta ei ideoita.
Valtion tärkein tehtävä on tänään hankkia velkarahaa jotta voimme elää kohtuullisesti.
Verotuksen lisääminen ei myöskään luo lisää työllisyyttä.

Toimituksen poiminnat