*

MarjattaLaiho Jokainen ei ole hyvä jossakin – mutta kelpaa silti ihmiseksi.

Koko Suomi tanssii – kenen pillin mukaan?

Kuulin tänä aamuna radiosta, että ensi vuonna, maamme satavuotisen itsenäisyyden juhlavuonna, on tarkoitus, että koko Suomi tanssii. Nettisivujensa mukaan ”Koko Suomi tanssii 2017 on tanssin ohjelma- ja tapahtumakokonaisuus, johon jokainen voi osallistua. Kampanja tarjoaa tanssillista yhdessä tekemistä kaikille ikään, liikuntakykyyn, kulttuuritaustaan tai sukupuoleen katsomatta”. No mutta, onpa hienoa: ”Elämä sujuu kuin tanssi!” Siinäpä olisi oiva vaihtoehto Juha Sipilän hallitusohjelmalle. Kansalaisen perusturvaksi hallituksemme mieltää edellisellä hallituskaudella vahvistetun Vähävaraisten avun toimenpideohjelman 2014–2020.

Mikä oli Suomen ensimmäinen hallitus, joka tietoisesti asetti tavoitteekseen leipäjonojen pidentämisen? Ennen 1990-lukua en tullut tietämään sellaisia Suomessa olevan. Ja silloin luulin järkevien päätöksentekijöiden hankkiutuvan niistä, yllättäen hyökänneen laman ansiosta hätävaraksi syntyneistä väliaikaisratkaisuista, pikimmiten eroon. Valtiojohdon velvollisuus on mahdollistaa kaikille maassa asuville mielekäs ja kohtuulliset ihmisen tarpeet täyttävä elämä. Rakentavan työn tekemisellä saatu toimeentulo ei ole pelkkä ideaali. Se on tehokas tapa pitää yllä vireää tuotanto- ja kulttuurielämää yhteisössä.

Enää työstä ei katsota tarvitsevan saada palkkaa. Ei ainakaan sellaista, jolla voisi elää. Lapsena kuulin aikuisten ympärilläni valittelevan, sadattelevankin, sitä etteivät rahat riitä mihinkään. Kaikilla oli kuitenkin varaa maksaa vuokra, syödä, pukeutua ja vähän jos jonkinlaista muutakin. Ei eletty asumistukien tai toimeentulotuen varassa, eläkkeitä korotettiin hintojen kallistuessa, ei alennettu suhteessa työssä olevien elintasoon. Miten nykyiseen alennustilaan on voitu tulla? Muistelenpa elämänaikaani kontekstissa ”hallitus ja minä”:

 

1950-luvulla en alle kouluikäisenä paljonkaan perustanut pönöttävien pukumiesten pölinöistä radiossa, enkä lukenut sanomalehdistä kuin sarjakuvat. Oli kuitenkin turvallinen tietoisuus, että aikuiset ovat yleensä hyviä käyttämään järkeä asioita ratkoessaan – ainakin muut aikuiset, kuin lähelläni elävät. Jotkut ryöstömurhaajat ja muut hirvittävät rikolliset olivat hyvin harvinaisia, vaikka aikuisia olivatkin, niin harvinaisia, ettei tarvinnut pelätä sellaisia. Heidän tekonsa tuomitsivat kaikki. Korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan päässeet olivat erityistä valioluokkaa, kun heitä niin moni halusi päättäjiksi, kansanedustajiksi tai ministereiksi. Hallitus ihme kyllä teki jatkuvasti typeriä päätöksiä, aikuisten puheista päätellen. Minulle ei suostuttu selittämään rationaalisesti, mikä oli vikana, vaikka kuinka olisin kysellyt. Huonot ratkaisut johtuivat joistakin vääristä puolueista, eikä asiasisältöjä ollut tarpeen pohtia.

1960-luvun hallitusten ministerit mistä puolueesta tahansa olisivat hävenneet silmät päästään, jos maahan olisi muodostunut pysyviä ruoanjakelujärjestelmiä köyhille. Eiväthän he olisi silloin kehdanneet näyttää naamaansa missään kansainvälisissä kokouksissakaan! Vasta vuosikymmenen lopulla asemoin itseni puoluekartalla vasemman reunan ihmisarvokuplaan ja Maan elonkehän ylläpitäjäksi.

1970-luvulla luulin, ja suurin osa muista Suomen kansalaisista kai myös luuli, rakenteellisen reaaliköyhyyden jääneen kauas taakse historiaan, vielä sivistyksen aamuhämärissä ja lyhytaikaisissa, rajuissa maailman myllerryksissä esiintyneeksi kuriositeetiksi. Ja juoppojen pulmaksi. Juoppoutta alettiin toisaalta pitää sairautena, jonka sivistysyhteiskunta on velvollinen koettamaan parantaa. Juoppo, ryöväri, rampa ja kehitysmaan asukas ym. epäihmiset saivat samat ihmisoikeudet kuin tavis. Vahvan oli kannateltava heikkoa, jotta matka taittuisi mukavasti yhdessä. Maallamme oli malttia olla syöksymättä köyhtymisen kierteeseen öljykriiseistä huolimatta.

1980-luvulla, kun hyvinvointiyhteiskunta olisi pitänyt viimeistellä yhdenvertaiset ihmisarvoisen elämän edellytykset jokaiselle takaavaksi, sulavasti toimivaksi ja ajan vaatimuksiin notkeasti muokkautuvaksi järjen käytön huipputaidon ilmentymäksi, jokin muuttui suomalaisen arvoyhteisön eetoksessa. Jostain hiipi kuin varkain kylmän kalsea piittaamattomuus ihmisten silmiin ja mieliin: heikomman potkimista alettiin katsoa hyvällä.

1990-luvun alun lama tuli kuin taivaan lahjana silloiselle hallitukselle, joka liimasi ihmisoikeuksiin hintalapun: saat ostaa rahalla, mitä tahdot, perustuslaki on makkelipaperia. "Väliaikaiset" sosiaaliturvan heikennykset suurlaman turbulenssin taltuttamiseksi jäivät pysyviksi, ja niitä on jatkettu tavalla tai toisella jokaisen seuraavan hallituksen toimesta.

2000-luvun alkuvuodet olivat mainiota talousaikaa. Silloin ei palautettu entiselleen menneen laman aikana jotensakin vielä tajuttavin, kohtuuttomin leikkauksin heikennettyjä hauraimmassa asemassa olevien etuja, jolloin olisi saatu vahvistetuksi taas kestävä pohja innokkaalle ja innovatiiviselle yhteiskunnan, tuotannon ja talouden eteenpäin kehittämiselle.

2010-luvun alussa tajuttiin, ettei uusin taloustaantuma menisikään pikaisesti ohi, mikä oli hallituksille, tai ainakin niiden tahtonsa läpi runnovalle enemmistölle, erittäin tervetullut keppihevonen paarialuokan osattomuuden sementoimiseksi Suomessa. Nykyistä edellinen hallitus teki, ihan oikeasti, tasokorotuksen vähimmäisturvaan, mutta se oli silmänkääntötemppu: hoidettiin vähemmällä julkissektorin työllä ja kaikkineen halvemmalla se, että muuten lähes jokaiselle tulon lisäyksestä osalliseksi päässeelle olisi pitänyt laskea yksilöllinen toimeentulotuen osuus elämiseen.


SSS/SOS-hallitus ajaa alas kestävän valtiorakennelman rippeitä. Sen väkivaltaisuudesta on nähty vasta vähän alkusoittoa. Poliisi on alkanut käyttää voimatoimia brasilialaisittain: ammutaan ensin (vielä etälamauttimella, kaasulla), kysytään sitten. Vanhuksia hortoilee muistisairaina pitkin maita ja mantuja, juo jääkaapeistaan viimeviikkoista, hapantunutta maitoa ja ihmettelee, miksei vuosia aiemmin kuollut veli tule koskaan käymään. Jokaisen metsään tai vuoteeseensa kuolleen "kotiin hoidetun" osalle lääkäreillä on kunnallisbudjetin velvoite keksiä meriselitys yllättävästä toimintakyvyn katoamisesta. Sen jälkeen, kun omaiset ovat vuosia vaatineet vanhuksen pääsyä hoivakotiin.

Kilpailukykyloikkaa tekevät varmasti koko ajan monet. Omassa tuttavapiirissäni noin joka kolmas työtä tekevä ihminen elää jatkuvassa huolessa huonosti voivasta omaisestaan, ehkä kaukana yksin riutuvasta sairaasta vanhuksesta, jolla on asiat kerta kerralta enemmän rempallaan häntä katsomassa käytäessä, kenties lähimummosta tai -vaarista, jonka luona on tarkistettava tilanne päivittäin, monilla nuoresta vammaisesta omaisesta, jolta riistetään vähitellen kaikki eväät itsenäiseen ja mielekkääseen ihmiselämään ”säästösyistä”. Kaikkien näiden, itse tuotantotoimintaan osallistuvien, ”aktiivi-ikäisten” työllisten on soiteltava pitkin työpäiviään näille hylätyille läheisilleen sekä heidän palveluttomuudestaan vastuun kantaville sosiaali- ja terveysviranomaisille, jotta yhtään mikään sujuisi kuten pitää hoivaa tarvitsevan kannalta. Niitä, joilla ei ole perään soittelevia omaisia, lienee paljon. Kuulemieni kokemusten mukaan sähköposteihin ei vastata, siksi soitot. Käytännön apu vie valtavasti voimavaroja. Olen nähnyt usean tutun uupuvan, muuttuvan jatkuvasti kireäksi ja väsyneeksi sinä aikana, kun omaista kohdellaan kaltoin usein vuosienkin ajan. Mielessä kaihertaa tietysti myös kauhu omasta kohtaolosta: jos minä tulen työkyvyttömäksi, vanhetessani en enää pärjääkään omin voimin, menetän toimintakyvystäni niin suuren osan, että kaipaan auttajaa arjessa – hylätäänkö minut samoin? Mikä sen levollisuusvajeen hinta on kansantaloudelle?

Pääministeri Juha Sipilä lienee varmaan kovasti harmissaan siitä, että edellisen hallituksen aikana ehdittiin hyväksyä Suomeen uusi esi- ja perusopetuksen opetussuunnitelma, joka tuli voimaan 1.8.2016. Se perustuu YK:n ihmisoikeusjulistuksen periaatteisiin ja länsimaisen kulttuurimme todellisiin, humanistisiin arvoihin. OPS 2016:n pohjalta kasvatettaisiin lapset vastuuntuntoisiksi, syrjimättömiksi, yhteistyötaitoisiksi ja kaikin tavoin rakentavasti kanssaihmisiin suhtautuviksi. Mutta nykyhallitus haluaa opettaa lapset sortamaan ja halveksimaan kaikkia ”poikkeavia”, normiin mukautumattomia ja vähemmän tuottavia ja kilpailukykyisiä yksilöitä kuin …? Niin, mikä on nykypäivän ”kunnon ihminen”? Mahdollisimman paljon muita eläviä olentoja vahingoittavako? Aito rasisti ja fasistiko? Miten SOS (Sipilä–Orpo–Soini) -hallitus aikoo korjata edeltäjänsä virheen? Lapsethan voisivat OPSin periaatteilla palauttaa isoina Suomen sivistysmaaksi.

 

Eläinsuojelulain ja siihen liittyvien säädösten lähestyvässä uudistuksessa SOS-hallitus on luvannut olla lainkaan lisäämättä yrittäjien tuotantokustannuksia. Se siitä lupauksesta, kun 146 kansanedustajaa 36:ta vastaan 19.6.2013 äänesti turkistarhauskielto-kansalaisaloitteen ö-mappiin, ja monet eläinrääkkäyksen jatkumista kivana pitävistä vetosivat lakipäätökseen liitettyyn ponteen, että turkiseläinten oloja aiotaan kohentaa! Mikä on ihmisen elinympäristössä turkisketun 0,8 neliömetrin suuruista häkkiä vastaava elintila? Oman kodin vuode, josta ei pääse itse ylös? Ja liikkumaan pystyville pakotettu minimitoimeentulolla sinnittely rangaistuksena siitä, että on vanha tai vammainen?

Henkisen liikkumavaran vaatimus on meillä ihmisillä suurempi kuin ketulla ja koiralla. Jos kokopäiväisellä työnteolla ei saa itselleen edes tuotantoketun vajaata neliömetriä suhteellisesti vastaavaa turvapaikkaa, eikä mitään varmuutta huomispäivästä, minä moskana valtiojohto pitää maansa kansalaista? Ja miten paljon vielä ala-arvoisempana Suomen asukasta, joka ei siihen kokopäivätyöhönkään kykene? Riittääkö maan johdolle ”turkiskettunormitus” tuottamattomalle väestölle, ihmiseksi kelpaamattomien keskitysleiritys, vai piirrelläänkö jo nykyaikaisten kaasukammioiden suunnitelmia, edistyneimmällä surmaustekniikalla?

Muistan lapsena kuunnelleeni järkyttyneenä tositarinaa samassa kylässä asuvasta puolitutusta mummosta, jolta oli mennyt tykkänään jalat alta, ja hänet oli kannettu sairaalasta päästyä kotiinsa toiseen kerrokseen. Naapurit kantoivat sinne vesiämpäreitä, ja totta kai likasangon ja potan sisältöä ulos. Kesti pari kolme viikkoa, että naiselle järjestyi paikka vanhainkodista. Kävin oman mummini kanssa katsomassa vanhusta siellä. Hän istui tyytyväisenä pyörätuolissa ja kehui, kuinka hyvä hänen olikaan olla. Jos nykyvanhus saisi sanoa samoin, hänen lähipiirinsä voisi keskittyä täysin palkein tuottavaan työhön ja innovoimaan parempaa Suomen toista vuosisataa. Ihmisarvo on sama kehdosta hautaan. Paitsi fasistien mielestä.

Joukkovoima-kansanliike pyrkii OPSin tielle 3.9.2016 Helsingissä. Mukana on lukuisia kansalaisjärjestöjä, jotka toimivat lasten, koulutuksen, hoivan turvaamisen, globaalin solidaarisuuden, sivistyksen varmistamisen, ympäristövastuun, eläinoikeuksien ja ammattiyhdistysliikkeen piirissä. Kaikki ihmisoikeuksien ja vastuullisen päätöksenteon puolustajat mukaan rauhanomaiseen mielenosoitukseen turvaamaan sivistystä ja edistystä!

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset