MarjattaLaiho Jokainen ei ole hyvä jossakin – mutta kelpaa silti ihmiseksi.

Ihmisyys on Hans Kristianien harteilla

Hans Christian Andersenin sadussa Ruma ankanpoikanen joutuu pieni joutsenenpoika eroon perheestään, aivan eriheimoisen ankkaemon hoiviin, yhdeksi tämän monista poikasista. Hän kasvaa yhä isommaksi jatkuvan pilkan kohteena, kaikista ankkakavereistaan poikkeavana ja heitä rumempana, eikä onnistu ”sopeutumaan” omakseen luulemansa lintulajin jäseneksi. Huolehtivainen ankkaemo puolustaa kuitenkin aika tomerasti tätä rumaakin poikastaan. Sadun lopussa Ruma ankanpoikanen hoksaa olevansa joutsen, eikä ankka. Siitähän riemu repeää, ja ”ankanpoika” liittyy uljaiden valkeiden lintujen parveen – samanlaisena, yhtä kauniina kuin muut, ei enää silmiin pistävänä poikkeuksena. Ankat ankkoina ja joutsenet joutsenina?

Sopisiko tuohon rinnastaa Adolf Hitlerin näkemys kunnon arjalaisesta kansallissosialistista? Ei mistään rammasta ankasta, ”alempiensa” joukossa häpeilevästä, tyrkityksi ja nokituksi joutuvasta surkimuksesta, ei! Hitler Jugendin urheat, kauniit ja rohkeat nuoret eivät suostuneet elämään ala-arvoisten ankkojen laumassa, he astelivat suoraan natsijoutsenten joukkoon tallaten räpylöidensä alle eteen sattuvat piipittävät pikkulinnut ja maan mönkiäiset. Keskitysleirien ruumiinpolttouunien katku oli vain väliaikaisesti kestettävä harmillinen haitta ennen kuin maailmasta – tai ensi alkuun ainakin yhden kansan, yhden kielen ja yhden mielen muodostamasta Suur-Saksan maasta – olisi poistettu kaikki kunnon kansalaisiksi sopimattomat ”ali-ihmiset”.

Vastaavaa unelmamaailmaansa hehkuttavat nyt Orlandon sunnuntaisen joukkomurhan jälkeen Yhdysvalloissa presidentiksi pyrkivä republikaani Donald Trump ja Suomessa oikeistopopulismia ylläpitävä Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini. Heidän arvomaailmansa lienevät keskenään varsin samansuuntaiset, aika paljon sentään vanhasta natsismista poikkeavat, mutta omien ääriensä puristuksessa yhtä tiukasti ”toisenlaisuutta” sallimattomat. He molemmat, jos ketkä, pyrkivät voittajiksi ”ruumisröykkiöiden keskellä”, missä Timo Soinin mukaan ”ei saisi olla voittajia”. Halpa ”voitto” on tarjolla tavallisten ihmisten, asemastaan ja omista ajatuksistaan epävarmojen kadunmiesten, niin järkevien kuin varsinkin mielettömien pelkojen haltuunotolla ja suuntaamisella helpoimpia ja lähimpää löytyviä ”vihollisia” vastaan. Ja epärealistisen, yksinkertaistetun selkeän viholliskuvan luominen sekä kulloisenkin päivänkohtaisen tilanteen mukaan määriteltyjä ”muita ihmisiä” kohtaan suunnatun vihan lietsominen on ainoa populistista rasismia kannatteleva voima. Todellisuuden faktoja se ”aate” ei kestä.

Helsingin Sanomissa kerrottiin heti USA:n uuden tragedian jälkeen maanantaina 13.6.2016 Hans Kristian Amundsenista, joka kirjoitti puheet Norjan pääministeri Jens Stoltenbergille, kun Anders Behring Breivik oli murhannut 77 ihmistä heinäkuun 22. päivänä vuonna 2011. Nykyisin Naton pääsihteerinä toimiva Stoltenberg lausui ensimmäisessä puheessaan, samana päivänä terrori-iskujen jälkeen, kansalle sanat: ”Emme saa koskaan hylätä arvojamme. Meidän on näytettävä, että avoin yhteiskunta selviää tästäkin testistä. Että väkivaltaan vastataan aiempaa runsaammalla demokratialla. Entistä runsaammalla inhimillisyydellä. Mutta ei koskaan naiiviudella”. Uhrien muistomarssilla 25. heinäkuuta hän sanoi: ”Sydämemme ovat murskana, mutta meitä ei ole muserrettu. Soihduilla ja ruusuilla lähetämme maailmalle viestin: Emme salli pelon musertaa meitä.” Elokuun 1. päivänä Norjan parlamentissa pääministeri analysoi tapahtunutta: ”Norjalaiset kohtasivat perimmäisen testin 22. heinäkuuta. Kartta revittiin. Kompassi ammuttiin sirpaleiksi. Meistä jokaisen piti löytää reitti šokin, pelon ja tuhon maiseman läpi. Kaikki olisi voinut päättyä huonosti. Olisimme voineet eksyä. Mutta norjalaiset löysivät reitin. Pimeydestä ja epävarmuudesta, kotiin Norjaan. Tänään haluan esittää arvostukseni tästä.”

Kiitos, Norja! On kunnia saada olla elänyt nuoruutensa ja alun aikuisikäänsä saman viiteryhmän maassa, johon kenenkään, massamurhaajankaan, ihmisoikeuksista tinkimätön Norja kuuluu. Sydämeni vuotaa verta siksi, ettei nykyinen Suomen valtiojohto kunnioita noita norjalaisten ihailtavasti noudattamia, ennen yhteisiä pohjoismaisia, yhteisen ”länsimaisen humanismimme” arvoja. Mieleni on murtunut, koska suomalaisia nyt johtavat poliitikot ja muiden yhteiskunnan vaikuttajien näkyvin joukko ovat asettautuneet ”yli-ihmisasemaan”, ylhäiseen norsunluutorniinsa, josta käsin he osoittavat pohjatonta halveksuntaansa kansalaisten suurta enemmistöä kohtaan. Ihmisarvolle on laitettu hintalappu: suomalaiseksi kelpuutetaan vain huipputuloksia toisensa perään niin työssään kuin harrastuksissaan tahkoava kilpailukykyloikkaaja, joka ei sairastu, ei vammaudu, ei vanhene, ei edellytä lapsilleen tarjottavan koulutusta – eikä varsinkaan ole köyhä! Hän ei vaadi rehellisestä työstä kunnon palkkaa, jolla tulisi toimeen. Ja tärkeintä kaikesta on, ettei kunnon kansalainen anna ihmisarvoa kenellekään, joka ei ole hänen itsensä kaltainen.

No, jos ikää kertyy, niin tuleehan tuo vanhuus itse kullekin kuitenkin, sitä ei hallitusohjelmalla voida estää. Mutta sen vaatimuksen valtioviisaat katsovat olevansa oikeutettuja esittämään, että jokainen maan asukas on velvollinen hankkimaan ennen vanhuuden raihnaistumistaan sellaisen omaisuuden, että sen tuotolla voi kustantaa hoivakotivaiheensa olematta yhteisölle taloudellisena rasitteena. Tai heidän jälkeläistensä on huolehdittava vanhuksista omilla työttömyyskorvauksillaan. Seuraava tulossa oleva vaatimus lienee, etteivät maahan asettuneiden pakolaisten lisäksi myöskään maakalaiset, syntyperäiset suomalaiset, saa ryhtyä elämään parisuhteessa, ellei puolisoilla ole riittävää vakituista toimeentuloa mahdollisten lasten elättämiseen ja maksulliseen kouluttamiseen.

Sivistyksen mitaksi sanotaan sitä, miten yhteiskunta huolehtii heikoimmista jäsenistään. Kun yhteiskunta päättäjiensä toimesta hylkää hauraimmassa asemassa olevat jäsenensä, kohtelee täyden elämäntyönkin tehneitä vanhuksiaan ja vaikeasti vammaisia kansalaisiaan kuin saastaista kuonaa, joka on jäänyt kiusallisena sivutuotteena tuotantoelämän rattaista pyörimään kunnon ihmisten jalkoihin, ei kai ole mitään ihmettelemistä siinä, että ”idealistiset” nuoret omaksuvat saman suhtautumisen ”toisiin ihmisiin”, kelvottomiin ”ei-meihin”!

”Isänmaallisuuden” elähdyttämät katupartiomme kertovat tahtovansa varjella ihannoimiensa kuvitteellisten, urbaaneillakin ”aitanpoluilla” astelevien ”Suomi-neitojen” siveyttä potentiaalisilta, sotaa tai sortoa paenneilta, turvapaikkaa etsiviltä ”raiskaajilta” samalla kun he toivovat voimassa olevien YK:n ja EU:n sopimusten sekä oman maamme lakien mukaisia ihmisoikeuksia puolustavien ja entisaikaan normaaleina pidettyjä huomaavaisia käytöstapoja noudattavien ”suvakkihuorien” joutuvan raiskaajajoukkioiden uhreiksi. Rationaalisen ajattelun riemuvoitto?

Vuonna 415 raa’asti raiskatun ja murhatun suvakkihuora Hypatia Aleksandrialaisen, ruotsalaisen Anna Lindhin († 11.9.2003) ja venäläisen Anna Politkovskajan († 7.10.2006) jatkumossa toinen Yhdysvaltain presidenttikandidaatti, demokraattien Hilary Clinton ja Suomen Vasemmistoliiton puheenjohtajaksi valittu Li Andersson ovat ilmeisesti tämän hetken populistipatriarkaatin mielestä suurimmat turvallisuusuhat näissä maissa. Siksikö, että näillä politiikan huipulle kohonneilla, harvinaisesti inhimillisyytensä ainakin jossain mitassa säilyttäneillä naisilla on jäljellä käsitys kaikkien ihmisyksilöiden olemisesta tuntevia, tajuisia ja ihmisoikeuksin varustettuja lajitovereita keskenään? Miespuolisista suvakeistakin on ollut tapana hankkiutua eroon vanhalla kunnon murhalla: Martin Luther Kingistä, Olof Palmesta, Jyri Jaakkolasta… Kukahan on seuraava ”iso” nimi länsimaissa, joka joutuu salamurhan uhriksi? Miten meidän ”kulttuurimme” on vajonnut näin alas? Joukkosurmaajille riittää laumoittain ihailijoita, mutta vähänkin tosiasiaperustaisesti ja humanistisesti ajatteleva poliitikko leimataan hörhöileväksi punaviherpipertäjäfillarikommunistiksi. Tavalliset ihmiset sulkevat suunsa ja silmänsä kuten tavalliset saksalaiset natsiaikana.

Hans Christian ja Hans Kristian lunastavat paikkansa kestävän ihmiskulttuurin rakentajina, vuosituhantista sivistystä eteenpäin kehittävinä, luovina mielinä. Poliittisen ja taloudellisen vallan karkeat käyttäjät katoavat historian hämärään pois uusien sukupolvien tietoisuudesta, jos he eivät edistä käytännön vallankäyttönsä ohella kulttuurisia jatkumoita, toteuta yhteiskunnan, ”kansan kollektiivisen tajunnan”, yleisesti hyväksymiä arvoja rehellisesti ja tinkimättömästi. Miksi he eivät halua tulla arvostetuiksi ihmisinä?

Meitä rumia ja kauniita ihmisiä on moniin ankka-ja joutsenparviin. Voimme olla nokkimatta oudon näköistä, voimme ohjata eksyneen lapsen oman emonsa siipien suojaan, voimme ottaa hoiviimme pesänsä ja emonsa menettäneen. Meillä jokaisella on ihmisarvo. Me demokraattisten oikeusvaltioiden vapaat asukkaat voimme etsiä yhdessä ”reittiä šokin, pelon ja tuhon maiseman läpi”, kunhan ”emme salli pelon musertaa meitä”. Kaiken ei tarvitse ”päättyä huonosti”, vaikka nyt olemme eksyneet. Meillä on ihmisjärki, valtavasti tietoa ja teknologiaa toimia tarkoituksenmukaisesti elinympäristömme ekosysteemiä kunnioittaen ja ihmisoikeudet täysimittaisesti jokaiselle ihmiselle toteuttaen. Voimme löytää reitin ”pimeydestä ja epävarmuudesta” kotiin ihmisyyteen vain entistä ”runsaammalla demokratialla” ja ”entistä runsaammalla inhimillisyydellä”.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat