*

MarjattaLaiho Jokainen ei ole hyvä jossakin – mutta kelpaa silti ihmiseksi.

Rumuus on katsojan silmässä

Helsingin Sanomien yleisönosastossa on tänään nimettömän äidin kirjoitus siitä, kuinka kolme miestä kommentoi juna-asemalla hänen tyttärensä ulkomuotoa toteamalla, ”miten heidän mielestään tämän nuoren naiset rinnat ovat ihan hyvät mutta takapuoli liian iso”. Äiti on huolissaan siitä, että miesten älyvapaa huutelu on saattanut vaikuttaa dramaattisen vahingollisesti tyttöön, joka ”on pikkuhiljaa alkanut hyväksyä (täysin normaalin) kehonsa juuri sellaisena kuin se on”.

Humalainen suomalaismies huutelemassa halveksivia kommentteja ohi kulkevan murrosikäisen tytön ulkonäöstä? Suomalaisessa kulttuurissa mitä tyypillisin tapahtuma! Opin sen 1960-luvulla, jonka päättyessä olin 16-vuotias. Ulkomuotoani tosin kommentoivat enemmän noin ikätoverit, mutta myös ”aikamiehet” alkoivat ahdistella niin sanoin kuin lääppimälläkin, kun olin 12-vuotias. Fyysisesti lähentelevät yleensä pikemminkin kehuivat olemattomia ”muotojani” kuin että olisivat niiden huonoja puolia korostaneet. Muistan hyvin ne kauhun tunteet, kun neljä-viisikymppinen viinalta haiseva mies yritti kiskoa minua käsivarresta mukaansa, supattaen tahtovansa mennä kanssani naimisiin, ja vierestä kävelevät muut aikuiset katsoivat närkästyneesti minua – ilman pienintäkään elettä tulla lapsen avuksi. En pelännyt sanoja, vaan aivan fyysistä väkivaltaa.

Ehkä olin siinä iässä (12–13 v) jo parkkiintunut mieleltäni niin paksunahkaiseksi, etten saanut syvempiä sielunhaavoja haukuista. Kerran pikkutyttönä pyysin hyvin vakavana äitiäni vastaamaan rehellisesti, minua mielistelemättä, kysymykseen: ”Olenko minä kaunis vai ruma?” En ollut silloin vielä koulussa, mutta tuskin viittä vuotta nuorempikaan, niin selkeästi muistan tilanteen. Se oli minulle kuin elämän ja kuoleman kysymys. Tiesin joidenkin tuntemieni lasten olevan kuvankauniita – aikuistenkin ylistämiä – ja joitakin toisia pidin rumina. Jaoin tuntemani ihmiset kahtia kauneuden suhteen. Erottelu ei tietenkään kertonut, kenestä pidin kuinkakin paljon, kuka oli mielestäni kiva ja kuka kelju ihminen, mutta ulkonäön osalta oli selkeä kahtiajako: kauniit ja rumat. En nähnyt peilissä sellaista suloista kaunotarta, jonka olisin heti voinut yksiselitteisesti todeta kauniiksi (kuten naapuritalon tytön), mutta oivalsin tottuneeni itse näkemään peilikuvani, ja etten juuri siksi pystyisi myöskään arvioimaan todellista rumuuttani. Odotin henkeä pidättäen, mitä äiti vastaisi. Kuuluisinko minä asiantuntevan aikuisen mielestä rumien ihmisten joukkoon, vai saisinko ”armon” olla sittenkin kauniiden puolella ruman ja kauniin rajaviivaa?

En tiedä, tajusiko äiti mielessäni pyörivän ongelman merkittävyyttä. Hän mietti selvästi tarkkaan vastaustaan ja selitti sitten viisaasti, että on olemassa oikein kauniita ihmisiä ja joitakin sellaisia, jotka ovat todella rumia. Heitä molempia on varsin vähän. Suurin osa ihmisistä on tavallisen näköisiä. Heitä ei voi julistaa erityisen kauniiksi, muttei myöskään väittää rumiksi. Äiti valisti minua, että jokainen äiti pitää aina omaa lastaan kauniina, ja että hänen silmissään minä kyllä näytän kauniilta. Ajatellessaan minun ulkonäköäni kuin puolueeton arvioitsija äiti sanoi ymmärtävänsä minun kuuluvan tuohon valtaenemmistöön tavallisia, ei rumia eikä kauniita ihmisiä, vieraiden silmissä minä olen varmastikin tuiki tavallisen näköinen. Halasimme, ja minä sanoin äidin näyttävän minusta oikeasti kauniilta, mutta etten ole enää varma, johtuuko se siitä, että hän on minun rakas äitini. Tiesinkin jo ennestään, että tutuksi tuleva uusi ihminen alkaa näyttää kauniilta, vaikka hän aluksi olisi vaikuttanut vastenmielisen näköiseltä, varsinkin, jos hän on myös mukava!

Tuosta äidin selostuksesta minulle aukeni uusi, avara maailma. Tajusin mustavalkoisuuden sijasta olevan olemassa koko skaalan harmaan sävyjä. Ei ole kauniiden ja rumien ihmisten kahta suljettua joukkoa, vaan kaikki kauneusasteet esiintyvät ihmiskunnassa. Minulle jäi kaihertamaan mielen pohjalle epäilys, että olisin kuitenkin sen ”tavallisen näköisten” ryhmän rumemmassa päässä. Joka tapauksessa tieto, äidin sanomana taatusti luotettava ja oikea, että kuulun ”taviksiin”, enkä siis ainakaan ”rumiin”, helpotti suuresti. Luulen äitini pelastaneen minut monelta psyykeä järkyttävältä iskulta keskustelua seuranneina kasvun vuosinani.

Jatkossa tulin siihen lopputulokseen, että ihmisten keskuudessa kasvoni ovat koko lailla epämiellyttävät. Asemoituminen ”rumaan päähän” ei silti tuntunut järisyttävän pahalta. Kai ”varmuus” olemisestani vielä turvallisella harmaalla tuki yhä mielenrauhaani riittävästi. Kun sitten 15–16-vuotiaana seisoin kerran yksin kotona peilin edessä melkein alasti, tarkastelin kehoani joka kohdasta ja totesin, että mitään naisen muotoja ei ole näkyvissä, että minulle ei ole tapahtunut niitä vartalon kehitysvaiheita, joista olin lukenut, joista aikuiset olivat kertoneet ja joihin olin henkisesti valmistautunut kymmenvuotiaasta alkaen, saatoin aika tyynesti, vaikka hyvin surullisena, hyväksyä tosiasian, että olen tasapaksuvartaloinen, rinnaton ihmisnaaras, epätavallisen vähän yhdeltäkään neliösenttimetriltäni naisihannetta muistuttava. Lohduttauduin ajatuksella, että minut nähdessään moni tavallisen näköisten rumemman pään edustaja voi saada itseluottamusta siitä, että häntäkin rumempia on olemassa. Olen siis hyödyllinen itseäni ”onnistuneemmille”, mutta ei ”tarpeeksi onnistuneille” ulkonäön suhteen. Tuumin, että nämä on eväät: ”Nokka pystyyn, näillä mennään!”

_ _ _

 

Minusta pahin vika ei ole siinä, etteivät monet ihmiset osaa käyttäytyä hyvien tapojen mukaisesti ja olla olevinaan huomaamatta toisten ihmisten ”rumuutta” tai ”epäkelpoisuutta” joltakin ruumiinsa kohdalta. Minusta on viiltävä vääryys, että koko kulttuurimme hehkuttaa yksioikoisesti kauneuden itseisarvoa! Samalla se korostaa kaiken ulkonaisesta ihanneolomuodosta poikkeamisen väheksyttävyyttä. Kautta maailman on tutkimuksissa todettu samojen kasvonpiirteiden ja ruumiinmuotojen olevan kauniiksi miellettyjä. Se on fakta. Ei sitä, että me ihmiset asetumme janalle, joka johtaa kaikkein tasasuhtaisimmista ja kauneimmista lajimme edustajista surkeimpiin muotopuoliin rumiluksiin, tarvitse kieltää tai piilottaa näkyvistä.

Pitäisikö YK:n ihmisoikeusjulistuksen (1948) http://www.ohchr.org/EN/UDHR/Pages/Language.aspx?LangID=fin

2. artiklan luettelon

"rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvan erotuksen"

joukkoon lisätä ”kauneus/rumuus” ja ”laihuus/lihavuus/sopusuhtaisuus” asioiksi, jotka eivät saa estää jokaisen ihmisen oikeutta "kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin"?

1940-luvulla kuviteltiin vielä olevan ihmisrotuja. Nyt tiedämme, että ihmisellä on vain erilaisia värimuotoja kuten maatiaiskissalla. Me ihmiset olemme samaa rotua, meidän lajissamme ei ole kuin yksi rotu. Tuo toisen maailmansodan jälkeinen "rotu ja väri" ilmaistaankin usein "ihonvärinä" ja/tai "etnisenä taustana".

Ihmisoikeusjulistuksen kielletyistä syrjimisperusteista 2. artiklassa puuttuvat tietenkin myös:
sävelkorva
piirustustaito
älykkyys
sosiaaliset taidot – kuinka kivasti osaa tulla toimeen muiden ihmisten kanssa
”normiheteroudesta” erottuminen
ja jopa vammaisuus!

Noiden yllä mainittujen ja monien muiden ihmisen ominaisuuksien voidaan kyllä katsoa sisältyvän "muuhun tekijään".

En ole huomannut, että laulutaidottomuus saattaisi ihmisiä useinkaan syrjinnän kohteeksi. Tai huono piirustustaito. Tai hyvä tai kehno spatiaalinen hahmotuskyky. Suren itse sitä, etten osaa laulaa pätkääkään, mutten ole joutunut koskaan sysätyksi joukosta ulos sen vuoksi (kuoroon en tietenkään ole pyrkinyt!), minulle ei ole naurettu porukalla eikä osoiteltu sormella, että "tuo raakkuu kuin varis, eikä osaa yhtään laulaa!" Toki tiedän, että jos laulan, se kuulostaa hirvittävältä kenestä tahansa, enkä haluakaan yleensä kiusata yksittäisiä kanssaihmisiä äänelläni, vaikka rakastan laulamista yhteislaulutilaisuuksissa. Monista tunnetuista laulajista sanotaan, ettei heillä ole ollenkaan hyvä lauluääni. He osaavat esittää laulunsa niin upeasti, että ovat silti nousseet huipputaiteilijoiksi. Me lauluäänettömät saamme kaikessa rauhassa ihailla ja kuunnella hyviä ja vielä parempia laulajia, ei meidän päätämme vaadita vadille siksi, että emme osaa laulaa, tai ettemme laula "riittävän" hyvin.

Miksi fyysiset ominaisuudet ovat saaneet hirvittävän vahvan aseman ihmisen arvottamisessa? Miksi emme saa olla oman kehomme, sen toiminnan ja ulkonäön osalta yhtä vapaasti sitä mitä olemme, kuin voimme elää maalaus- ja laulutaitomme tai -taidottomuutemme kanssa millä tahansa lahjakkuustasolla? Miksi kaupungissa helposti eksyvää ihmistä opastetaan auliisti oikealle tielle osoittamatta sen kummempaa halveksuntaa hänen keskivertosuunnistustaitoaan heikommalle kyvylleen liikkua taajamissa? Ei häntä myöskään vaadita osallistumaan suunnistuskilpailuun. Miksi intialaistyttöjen nenät pienennetään ja suomalaistyttöjen tissit suurennetaan, kun he eivät muuten kelpaisi miehille? Miksi he "eivät kelpaa"? On irvokasta, että ihmislajin kehityttyä tähän kulttuuriseen mittaan, missä olemme, tuhlaamme järjettömästi resursseja ”kauneuden” tavoitteluun. Vaikka suuri osa ihmiskunnasta on vailla kunnollista perusterveydenhoitoa, kasvaa plastiikkakirurgian liikevaihto slummien vieressä. Ja miten paljon nälkäisiä ruokittaisiinkaan kosmetiikkaan syydetyillä miljardeilla? ”Pakko” meikata on eräs yhdenvertaisuutta verottava riiston muoto. En tahdo poistaa ehostautumista, mutta kylläkin viedä siltä itsestäänselvyyden, sen joka on muodostunut pakottavaksi kahleeksi miljoonille naisille – lisääntyvästi kai miehillekin.

Ei se, että joku ei osaa piirtää toisesta näköistä muotokuvaa, aiheuta hänen joutumistaan yleisen pilkan kohteeksi. Epätaiteellinen saa olla lahjaton sillä alalla, se ei alenna hänen ”ihmisarvostustaan” muiden joukossa. Jos ei ole sen näköinen, että taiteilija haluaisi ottaa mallikseen, miksi sitä pitäisi hävetä? Tai kokea olevansa pakotettu ”korjaamaan” asiaa kauneuskirurgialla? No, eräät korkeimmat kuvataiteen saavutukset voivat esittää ihan maatiaistyylisiä eukkoja ja kissoja. Siinä onkin ”kaunista” kyky kuvata realistisesti ja/tai ”taiteellisesti” arjen rähjäisyyttä. Elämä on kaunista ja rumaa. Materiaaliseen kauneuteen saa pyrkiä siinä kuin sivistykselliseenkin. En kuitenkaan käsitä, miksi ”sisäinen rumuus” ei joudu ivatuksi ilmi tullessaan juuri koskaan, mutta kehollista kauneuden puuttumista tai sen vähäisyyttä saa haukkua, jos ei ihmisten enemmistön mielestä suorastaan avoimesti ääneen niin kuin nuo Pohjois-Haagan keski-ikäiset miehet, niin merkitsevin katsein, pistävin sivuhuomautuksin tai vaikenemisin.

Olisiko syytä alkaa arvostella psyykkisen kauneuden ja rumuuden ilmentämistä samoin kriteerein kuin fyysisen? ”Hei, sähän ryysit ton kepin kanssa kulkevan vanhuksen ohi niin, että melkein tönäsit sen nurin! Hyi, kuinka rumasti käyttäydyit!” ”Pidähän nyt vähän pienempää ääntä, kun kerran oot juonu ittes noin änkyräkänniin, sä häiritset koko metrovaunua!” ”Kuule, miks ihmeessä me ei tervehditty sitä hissiin tullutta työkaveria, joka on kohta jäämässä eläkkeelle ja jolla ei näytä olevan enää ketään kaveria työpaikalla?” Tuollaisiin käyttäytymisiin pitäisi puuttua paljon enemmän kuin ”kunnon ihmiset” tekevät. Huomaavainen käytös väentungoksessa herättää ansaittua ihailua, jos se pannaan merkille. Siitä voisi ruveta antamaan reilusti näkyvää palautetta, varsinkin lapsille ja nuorille. Usein riittää hyväksyvä hymyn häivähdys ventovieraalle, joskus on luontevaa kehaista parilla sanalla. Esimerkkinä oleminen on aikuisten velvollisuus. Kasvatuksessa pitäisi tehdä lapsille selväksi, että se, miten toimii toisten ihmisten kanssa, on paljon merkityksellisempää kuin se, kuka ja millainen toimija on. Henkistä kasvuaan jokainen voi jatkaa voimiensa ja kykyjensä mukaan koko ikänsä. Fyysisessä kasvussa tärkeintä on terveys ja se, ettei kuvittele ahtautuvansa tiettyyn ”ainoaan oikeaan” muottiin. Eikä sairaus tee rumaksi, jos ei jalostakaan. Kun henki pystyy kehittymään aina vain ”korkeammalle”, tulee fysiikka rapistumaan vääjäämättä iän myötä. Vanheta ja haurastua voi kauniisti – jos ystävät ja yhteiskunta tarjoavat siihen otolliset olosuhteet. 

Ihmisoikeuksiin kuuluu lupa elää epätäydellisenä yksilönä – niin ulkonäöltään, tiedoiltaan, taidoiltaan kuin ihmissuhdeosaamiseltaan epätäydellisenä. Huono käytös verottaa aina ihmisen arvostusta toisten silmissä ja saattaa hänen henkiset kykynsä kyseenalaisiksi. Meillä on lainsäädäntöä ja kansainvälisiä sopimuksia turvaamassa jokaisen ihmisen elämää ilman pelkoa fyysisestä vahingoittamisesta ja myös takaamassa mahdollisuutta vapaaseen ajatteluun sekä itsensä kehittämiseen tiedollisesti. Todellisen psyykkisen turvallisuuden tuo vain muiden ihmisten aito kohtaaminen tasavertaisena. Kun käsitetään jokaisen ihmisen luovuttamaton oikeus mahdollisimman hyvään elämään minkälaisessa tahansa ruumiissa, johon on sattunut syntymään – myös riippumatta iän tuomista kurtuista tai ”itse aiheutetuista” kauneusvirheistä kuten joistakin liikakiloista tai harjaantumattomuuttaan ei niin pinkeistä lihaksista – silloin vasta voivat kauneimmat meistä oikeasti nauttia vapaasti omasta erinomaisuudestaan, ja samoin me muut heidän katselemisestaan.

Kauneus on katsojan silmässä – kuten rumuuskin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän Savolax kuva
Jukka Heikkinen

Se on tämä "some" mikä näitä "kohuja" aiheuttaa...
joku katsoi pahasti, joku puhui pahasti, joku ei katsonut, joku ei sanonut...
Ole tässä nyt kaikille mieleksi !

Toimituksen poiminnat